lauantai 31. elokuuta 2013

Rautakolmio



Helteisenä kesäpäivänä kalastava lomalainen löytää pienen Brändön saaren rannasta kaksi muoviin käärittyä ruumista. Maria Kallion epätyypillisten rikosten solu saa tutkittavakseen uuden jutun. Puupposen, Koivun ja Kallion lisäksi mukana jutun selvittelyssä on solussa lainassa oleva nuori naispoliisi Jenna Ström. Naispuolisen uhrin tunnistaminen tuo mukaan läheisen huvilan perheen, jonka perhekuviot ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaiset. Nenänsä tapaukseen työntää myös paikallispoliisi Jon Berg. Marian perhe on lomalla ulkomailla, joten Marialla on aikaa painaa pitkää päivää. Tilanne muuttuu kiinnostavaksi, kun Maria törmää jutun yhteydessä vanhaan tuttavaan. 



Leena Lehtolaisen ensimmäinen Maria Kallio –dekkari on julkaistu vuonna 1993, joten Rautakolmion kannessa komeilevassa tekstissä juhlitaan Kallio –kirjojen 20-vuotista taivalta. Valitettavasti vain tämä ”juhlakirja” oli minulle pettymys. Yleensä en ole kovin hyvä arvaamaan syyllisiä, tällä kertaa syyllinen pomppasi henkilögallerian keskeltä aika vahvasti esiin. Jotenkin juoni vaikutti vähän väsähtäneeltä ja vaikka Kallion hahmolla onkin jo ikää ja kokemusta, tuli kirjasta vähän tunne että hän ei ole hahmona kehittynyt eikä oppinut mitään menneisyydestään. Kirjassa oli joitakin kirjoitus- ja huolimattomuusvirheitä, esim. erään henkilön hiustenväri muuttuu kesken lauseen ja eräs tuttu kommentoi kela-asioiden sisältävän virheitä.  Näissä myöhemmissä kirjoissa Kallion perhe on jäänyt jotenkin harmittavan etäiseksi. Kallion perhe on periaatteessa poissa koko kirjan ajan, mutta kirjan sivujuonen kannalta perhe piti pitää kuitenkin ajatuksissa läsnä olevana. Tämä toi kirjaan mukaan muutamia, lähinnä kirjan juonta jumittavia kohtauksia. Eniten kiinnostaisi nuori naispoliisi Jenna Ström, joka on alkukirjoissa esiintyneen ja nyt jo edesmenneen Kallion kollegan lapsi. Jotenkin tuntuu, että tästä teemasta olisi saanut paljon enemmän irti. Olihan Maria itse ”20-vuotta sitten” nuori aloitteleva naispoliisi.

Vaikka kirjan vähän pettymys olikin, onnistuu Lehtolainen kuitenkin olemaan tiukasti kiinni ajassa. Yhtenä teemana kirjassa nousi esiin pakkoruotsi ja mikäpäs se taas on näin alkusyksystä nostanut päätään julkisessa keskustelussa? Jännä nähdä jatkuuko Kallio –sarja vielä ja mihin suuntaan mennään. Melkein tuntuu, että nuorempi Ström voisi nousta esiin vaikka omana päähenkilönä.

 Vaikka pidänkin Kallio –kirjoista ja luen niitä joskus uudemman kerran, suosikki Lehtolaiseni tulevat näiden kirjojen ulkopuolelta; ehdoton suosikkini on edelleen Tappava säde ja hyvänä kakkosena kiirii Jonakin onnellisena päivänä.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Hömppäviikonloppu


Hömppäviikonloppu <3

NEITO JA KYYNELEET

Olipa kerran neito ja kyyneleet,
Luokse kartanon herran niin kaukaa saapuneet.
Mies portilla oottaa ja tuntee nuo kyyneleet.
Läpi pimeän kantaa, kietoo aamuun valkoiseen.

Miks muistoissaan kulkee – ne usva peittelee.
Soi laulus’ vain murheet, soi neidon kyyneleet.

Hän muistaa menneen silloin tuoksui toukokuu.
Jäi tyhjät huoneet, menneet polut sammaltuu.
Hän juoksi missä tuuli puita suutelee,
Mut nyt ne puut on jäätyneet.

Niin katsoi taakse, painoi mieleen toukokuun.
Jäi tyhjät huoneet menneet polut sammaltuu.
Niin menneen tuntee, laulun kaihon kuuntelee,
Kun soivat neidon kyyneleet.

Silmissä kuultaa neito ja kyyneleet;
Sanat kartanon herran niin kauan kaikuneet.
Kuiskaavan oottaa: ”tahdon”, kun aamu valkee
läpi pimeän kantaa, kietoo huntuun valkoiseen.

Vaik muistoissaan kulkee, ne pois jo peittelee.
Vain laulus on murheet ja neidon kyyneleet.

Hän muistaa menneen silloin tuoksui toukokuu.
Jäi tyhjät huoneet, menneet polut sammaltuu.
Hän juoksi missä tuuli puita suutelee,
Mut nyt ne puut on jäätyneet.

Niin katsoi taakse, painoi mieleen toukokuun.
Jäi tyhjät huoneet menneet polut sammaltuu.
Niin menneen tuntee, laulun kaihon kuuntelee,
Kun soivat neidon kyyneleet  
(Hyvät hyssykät)



maanantai 19. elokuuta 2013

"Eikä kukaan voinut aavistaa, millaisiksi ihmiset muuttuivat, kun oli pakko taistella elintilasta."



Minulle on lapsesta saakka opetettu, että elämää on kunnioitettava, koska meitä edeltäneet sukupolvet lähes tuhosivat kaiken. He ahnehtivat valtaa ja rikkauksia niin etteivät yhtään välittäneet ympäristöstä. Gaialaiset vaistosivat lähestyvän katastrofin ja vetäytyivät autiomaahan säilyttääkseen perinnön. Toiset taas tekivät kaikkensa estääkseen tuhon, mutta he eivät mahtaneet mitään bioaseille, jotka karkasivat laboratorioista ja surmasivat miljoonia ja miljoonia. Eikä kukaan voinut aavistaa, millaisiksi ihmiset muuttuivat, kun oli pakko taistella elintilasta. Sellaista määrää kuolemaa ei voi käsittää. Ei millään.








Viime viikko oli työviikkona hyvä, mutta varsin työteliäs. Viikonloppuna teki mieli lukea jotain arjesta irrottavaa. Haruki Murakamin tiiliskivi oli vähän liikaa väsyneille aivoille, joten tartuin nuortenfantasiaan, Eija Lappalaisen ja  Anne Leinosen kirjaan Hiekkasotilaat. Kirja on osa trilogiaa, olen lukenut ensimmäisen osan, Routasisarukset, kaksi vuotta sitten. Trilogian viimeinenkin osa on jo näköjään ilmestynyt, joten pitää yrittää metsästää se luettavaksi. Koska ensimmäisen osan lukemisesta on aikaa, oli aluksi vähän haasteellista muistaa kirjan tapahtumia. Kirjassa palataan kyllä edelliseen osaan, mutta ei harrasteta suurempaa kertaamista. Toisaalta se on hyvä, sillä kertaus on yleensä sarjojen helmasynti. Onneksi asiat palautuivat mieleen. Varmaan pitäisi joskus lukea koko trilogia yhteen putkeen. Trilogian osista on vähän paha mennä sanomaan yhtään mitään spoilaamatta ensimmäisen kirjan ja koko sarjan juonta, joten kirjoittelenkin vain jotain yleisiä asioita kirjan maailmasta.

Kirjan maailmassa eletään 2300-lukua ja ihmiskunta on onnistunut jo melkein tuhoamaan itsensä. Pari vuosisataa sitten ihmiskunta eli kehityksensä huipulla luoden huipputeknologiaa ja valjastaen käyttöönsä kaiken, mutta kuten arvata saattaa, ahneella on huono loppu. Kehitys johti valtavaan biokatastrofiin, jonka lopputuloksena maailmaan jäi rauniokaupunkeja, romua tulvivia kaatopaikkoja ja bioterrori-iskun saastuttamia maa-alueita. Koko sarja lähtee liikkeelle Euraaniasta, vanhasta Euroopasta. Ihmiset ovat hajaantuneet pieniin ryhmiin, yrittävät selvitä parhaansa mukaan ja pitää yllä haurasta tasapainoa. Ihmisten lisäksi maailmassa elää joukko lähinnä geenimanipulaatiosta syntyneitä olioita ja eläimiä. Katastrofin jälkeen eri alueet sopivat, että jäljelle jäänyt tavara ja resurssit jaetaan tasaisesti kaikille, mutta maailma on ajautunut sodan partaalle, koska toiset ovat ahneempia kuin toiset. Taivas on rohmunnut itselleen valtaosan jäljelle jääneestä teknologiasta ja hallitsee valtavia ruokatehtaita ja sähköntuotantoa. Metsässä ja muilla reuna-alueilla kärsitään puutteesta ja nälästä. Rikolliset (sekä syyttömät että syylliset) lähetetään vartioidulle alueelle autiomaahan. Ihmiskunnan ei voi enää antaa lisääntyä holtittomasti, joten Merellä asuvat Tiinettäret muuttavat suurimman osan teini-ikäisistä hedelmättömiksi aikuistumisriitin yhteydessä. Vain harvat ja valitut saavat lisääntyä. Lisäksi Tiinettäret vastaavat lasten tuotannosta valikoiden syntyviin lapsiin parhaat ominaisuudet ja syntyvät lapset lähetetään kasvatettavaksi Kehdon tai Laakson perheisiin.

Tavallisessa maailmassa joillakin ihmisillä tuntuu olevan epätavallisia kykyjä, jotka pelottavat muita. 2-vuotiaana Laaksoon kasvatettavaksi lähettävä Utu osaa puhua koneiden kanssa. Hänen kasvatti-isänsä toivoo Utun ottavan vastuun perheestä ja samalla kun Utu yrittää piilotella kykyään. Utu kasvaa kuunnellen kasvatti-isänsä tarinoita salaperäisestä matkaaja Regosta ja Utukin on varma, että maailmasta löytyisi paljon uutta ja ihmeellistä. Udun kasvattiveli Marras on karkotettu pois Laaksosta, sillä hänen epäillään olevan vastuussa erään nuoren tytön kuolemasta. Marras puolestaan osaa manipuloida ihmisten tunteita. Utu haluaisi lähteä etsimään paitsi Marrasta myös tietoja omista biologisista vanhemmistaan. Elämä suljetussa yhteisössä ei ole helppoa. Metsässä asuva kapinallinen Sarim on vahva ja täysin vahingoittumaton, hän ei ole koskaan loukkaantunut eikä ole koskaan ollut sairas, hän selviytyy mistä tahansa olosuhteista ja pystyy elämään päiväkausia ilman ruokaa tai unta. Hän on saanut lapsena haltuun ennustuksen, jonka johtaja hän uskoo olevansa. Sattuma johdattaa eri ihmiset yhteen ja lopputuloksena on hallitsematon ketjureaktio. Mutta onko ennustus totta, kuka sen on keksinyt ja selviääkö ihmiskunta hengissä keskinäisien kinojensa keskellä?

Sarja on periaatteessa nuortenkirja, mutta kelpaa se myös näin aikuiselle lukijallekin. Tyylilaji on jossain scifin ja fantasian välimaastossa. Dystopia, koneet ja karuksi muuttunut maailma ovat scifi-puolta, ”mystinen” ennustus ja erilaiset mutantoituneet hahmot lankeavat fantasian puolelle. Ilmeisesti kirja jakaa aika lailla mielipiteitä ja osa lukijoista tykkää, osa ei. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Minultakin oli jäädä sarjan ensimmäinen osa lukematta, sillä kirjan ulkonäkö ja takakansiteksti eivät houkutelleet. Luin ensimmäisen kirjan bookcrossing-rinkinä, sillä kirjan kuvaus bookcrossing-sivustolla tuntuikin jo sitten ihan kiinnostavalta.

Kirja on vetävästi kirjoitettu ja tapahtumia ja käänteitä riittää. Toisen osan pituus on sivuissa muutama päälle 400, joten ihan kunnon tarinasta on kyse. Tarinan päähahmot ovat itsekin luonnollisesti nuoria ja sarja on myös samalla (yllätys, yllätys) kasvutarina. Kasvun ja kokemusten myötä nuoret hahmot menettävät viattomuutensa ja osa myös henkensä. Taustoja ei ole kovin paljon selitelty ja vaikka toinen osa avaakin enemmän tarinaa ja juonta, taustoista, ryhmittymistä ja maailmasta olisi ollut mielenkiintoista saada enemmänkin tietoa. Kirjassa on valtavan paljon erilaisia teemoja ja isojakin asioita käsitellään aika nopealla tahdilla, joten lukija ei välttämättä ehdi jäädä pohtimaan kirjan maailman syntyjä syviä. Sarjan ensimmäisessä osassa kertojia on kaksi, toisessa osassa jo enemmän. Tarinaa katsotaan aina kunkin hahmon kannalta ja toisessa osassa kerronnat tekevät välillä aikahyppäyksiä, kun tarinassa hypätäänkin  muutama päivä tai viikko taaksepäin. Menee vähän sekavaksi, mutta toisaalta kirjan tarinan tilannekin on varsin sekavassa vaiheessa. Hyppely myös mahdollistaa samojen tapahtumien katsomisen eri hahmojen kautta toisaalta tämä saa tarinan junnaamaan paikoillaan. Eniten kirjassa häiritsivät kertojaäänet. Kukin hahmo kertoo tarinaa minä-muodossa, mutta kertojanääni on persoonaton. Jossain kohdassa piti jopa tarkistaa, että kukas nyt onkaan äänessä. Kirjan loppu jää aika lailla suvantovaiheeseen (ja pari viimeistä käännettä ovat aika lailla etukäteen nähtävissä), mutta mielenkiintoinen tarina, josta pitää ehdottomasti lukea myös se viimeinen osa. On aina ilahduttavaa löytää kelvollista suomeksi kirjoitettua scifi/fantasia -kirjallisuutta ja varsinkin sellaista, missä ei seikkaile vampyyreita, ihmissusia ja muita muodin mukaisia hahmoja.


On heitä seitsemän:
tunteiden tuntija sodan aloittaa,
kuiskausten kuulija kauas pois lentää.
synnyttäjä kantaa katkeruutta kupeissaan,
kääpijä rakkaansa menettää,
kuollut hautoo juoniaan,
orja käsillään parantaa,
ja soturi vapaudesta taistelee.

On kahdeksas: hän kutoo kankaitaan,
ja loimet nuo kohtalon sekoittaa.
 

torstai 15. elokuuta 2013

Hyvää uutta vuotta!




Olen ehtinyt kuluttaa elämäni aikana aika pitkän aikaa ”koulun penkkiä”.  Ensin tuli käytyä varsin pitkä koulutusputki ja sitten ammatiksikin tuli jotain koulutukseen liittyvää. Tästä syystä minun uusi vuosi ei suinkaan ala 1.1., vaan se alkaa aina elokuussa. Ja vuoden aluksi pitää ehdottomasti käydä ostamassa uusi kalenteri (pinkki!), uusi reppu, uusia kyniä jne. Uuden vuoden kynnyksellä on muutenkin syytä riemuita, sillä ihan kohta, nurkan takana, odottaa syksy! Viimeiset päivät ovat olleet jo lupaavan syksyisiä.Työt alkoivat jo pari viikkoa sitten, mutta varsinainen hulina alkoi tällä viikolla. Kyhin loppuraporttikin on tekemättä, mutta jospa sen ehtisi ennen sukkasadon alkua.

Neulomista on tullut tehtyä varsin hitaalla ja laiskalla tahdilla. Tähän blogipostaukseen pääsikin mukaan jotain muuta puuhasteltua, nimittäin askarreltu liitutaulu. Olin kesällä töissä leirillä ja leiriläisten kanssa askarreltiin moisia vanhoista puutarjottimista. En ole aikaisemmin kokeillut liitutaulumaalia, mutta hyvin toimi. En tiedä imikö vanha puutarjotin maalia, vai pitääkö kerroksia olla useampia, mutta tarjottimia sai maalata 3-4 kerrosta, että pinta pettyi kunnolla. Tarjottimen takapuoli on maalattu akryylimaalilla. Leiriläisten tarjottimiin tehtiin koristuksen liimalla reunoille tarroja ja tarrat kiinnitettiin Decoupage-lakalla, liidun kiinnittämistä varten punottiin naru, joka liimattiin tarjottimeen kuumaliimapistoolilla. Oma liitutauluni on sitten vähän pelkistetympi versio. Kiva kirjoitus- ja muistiinpano –taulu, nyt kun vielä keksisi, miten sen saisi ripustettua seinälle ;)

maanantai 5. elokuuta 2013

Puukko selässä? Wannabiin hengissäpysymissääntö numero yksi





 Luin ensimmäisen Tuija Lehtiseni, Mirkka ja riparikesä, vuonna 1991 ollessani ala-asteen 6. luokalla. Oli joululoma ja minun olisi pitänyt olla pakkaamassa oman huoneeni tavaroita, sillä vuoden vaihteen jälkeen piti olla tavarat muutettuna uuteen asuntoon, mutta tarina vei mukanaan. Sitten pitikin saada käsiin kaikki, mitä siihen mennessä oli julkaistu ja yläasteella siirryinkin sitten jo Lehtisen aikuisten kirjoihin. Edelleenkin tuppaan lukemaan myös Lehtisen uudet nuorten kirjat, ainakin ne yksittäiset tarinat, uusimmat sarjat (Janne, Jasu, Katuhaukat, Rebekka) ovat jo jääneet sitten lukematta. Rebekkaan piti tarttua ihan Millin ja Oton takia. Heidän vierailunsa oli toki lyhyt, mutta kun minusta kirjan hahmot jäävät aina kirjan jälkeen elämään omaa elämäänsä, on hienoa nähdä mitä kirjailija itse on hahmojen tulevaisuudesta miettinyt.

Tuulimyllyjä ja tulppaaneita on Rebekka-sarjan 8. kirja. Vaikka en ole lukenut aikaisempia osia, tarinaan oli helppo päästä sisälle. Kirjassa on paljon kertausta aikaisemmista tapahtumista ja mietinkin jo, että tuntevatko sarjaa seuranneet kertauksen turhaksi. Toisaalta jäin miettimään onko tämä sarjan loppu, tähän voisi olla loogista lopettaa.

Punatukkaisen Rebekan (joka muuten on papin tytär, hahaa) edessä ovat yläkoulun viimeiset viikot ja tunnelma on toisaalta haikea, toisaalta tulevaisuuteen innokkaasti suhtautuva. Rebekan parhaimmat kaverit ovat hakeneet opiskelupaikkaa paikalliseen lukioon ja kovin moni muukin omalta luokka-asteelta meinaa jäädä tutulle paikkakunnalla. Käsistään kätevä ja mm. vaatteita suunnitteleva ja tekevä Rebekka on kuitenkin hakenut Kajaaniin ammattiopiston stylisti-artesaani –linjalle. Oppilaitokseen pääsy tietäisi unelman toteutumista, mutta samalla myös omilleen muuttamista ja kavereista eroon joutumista. Ennen koulun loppua tehdään kuitenkin vielä yhteinen luokkaretki Pietariin. Rebekan itseään etsivä veli Mossu on viettänyt vuoden työskentelemällä Hollantilaisella kukkatarhalla. Kesän tultua koko perhe suuntaa Hollantiin hakemaan Mossua kotiin, jos veli nyt siihen suostuu. Veljen majoittanut perhe, Milli ja Otto, tuntuvat mukavilta, Rebekka tutustuu myös paikallisiin poikiin ja herättää heissä ihastusta. Sitten jännitetäänkin tuloksia, vietetään juhannusta, nautitaan lomasta ja ehtiipä Rebekka vielä kesätöihinkin.

Tuulimyllyjä ja Tulppaaneita kirjassa on paljon tuttuja elementtejä Lehtisen aikaisemmista nuortenkirjoista (ja erityisesti kirjasarjoista). On kasvava teini, hyvät (vaikkakin ehkä hieman omalaatuiset) vanhemmat, sisarukset, jotka sekä ihastuttavat että välillä vihastuttavat, ”hulttio”veli, tervehenkisiä urheiluharrastuksia, päähenkilön järkevä suhtautuminen alkoholiin, ystäviä ja ihmissuhteita, poikia, ihastumisia ja särkyneitä sydämiä, bändi, joka tekee hulluja sanoituksia jne. Nykyaika näkyy jo tietokoneina ja kännyköinä (Milli ja Otto aikanaan lähettelevät vain postia ja soittaminenkin tapahtui lennättimestä), mutta yksikään kirjan nuorista ei kirjassa käytä mitään sosiaalisen median välinettä. Jäin myös miettimään, lähettävätkö nykyteinit ulkomaanmatkoilta toisilleen postikortteja ja onko nykyteineillä (tai lähinnä tytöillä) vielä paperisia osoitekirjoja, jonka unohtumista harmitellaan, kun osoitteet eivät tulleetkaan matkalle mukaan. Kirjassa käytetään paljon myös takautumia, kuten muissakin Lehtisen kirjoissa. Kirjassa ollaan yhdessä hetkessä, josta siirrytään tulevaisuuteen ja päähenkilö ryhtyy kertomaan mitä siellä menneisyydessä oikein tapahtui. Näitä hyppäyksiä oli lyhyeen kirjaan aika paljon. Kirja oli ihan kiva lukea, mutta siitä jäi hieman laimea olo. Tämä oli vähän sellainen ”luetaan yhden kerran” –teos.  Itse pidän arkea kuvaavista kirjoista, mutta tällä kertaa 6,5 rivin takakansiteksti kertoo oikeastaan kaiken oleellisimman kirjasta. Tämä kirja tuntui enemmänkin välikirjalta ja ehkäpä sarja sittenkin vielä jatkuu kertoen yläkoulun jälkeisistä ajoista. Itselle parasta kirjasta oli Hollannin vierailu. Kirja ei synnyttänyt halua lukea aikaisempia Rebekoita (toki olen myös hitusen väärää kohderyhmää), mutta jos sarja nyt vielä jatkuu, voisi olla mukava vilkaista Rebekan aikuistumista.

No entä sitten se Vaniljasyndrooma? Se on itselle niiiiin nostalginen kirja kuin olla ja voi, kirjassa on epäilemättä omat vikansa, mutta kun kirja on itselle edelleen tärkeä, niitä ei vain näe.

Keski-ikäisen opettajapariskunnan lapsi Milli on pulska, kiltti ja kunnollinen, oikein Milli Mallikelpoinen. Millin opettajaäiti on jo viitoittanut ainoan tyttären elämänkulun valmiiksi, mutta harmi kyllä Milli itse on yläasteen loputtua hukassa omassa elämässään. Puuhakas äiti, Maire Läksy, lähettää tyttärensä isomman kaupungin paremman lukion matikka-linjalle, ja siinä ei auta sanoa, että matematiikka on viimeinen asia, joka kiinnostaa. Vaikka muutto kotoa onkin iso juttu, tuntuu Millin elämä kaupungissakin kulkevan entistä rataansa. Samassa lukiossa ja koulukortteerissa asuva Lettu sen sijaan solahtaa helposti uuteen ja menevään elämään. Soppaa hämmentää Millin perivihollinen, matikkavirtuoosi Petteri, joka porskuttaa eteenpäin menestyksekkäästi. Petteri se ensimmäisenä keksiikin nimen Millin syndroomalle, sehän on selvästi vaniljasyndrooma!!: ”Se on oireyhdistelmä, jonka uhri tyytyy aina tavanomaiseen. Eli ajatellaan esimerkkinä, että sä olet jäätelöbaarissa ja siellä on satakaksi eri lajista jäätelöä ja sun pitää päättää mitä sä otat. Sä pähkäilet aikasi, sun mieli tekee yhtä ja toista, mutta kun sä pelkäät kokeilla kaikkea outoa, niin sä otat lopulta vaniljan.” Millin lukioura ei suju kovin mallikelpoisesti, ylipaino ahdistaa ja vanhasta vaniljasta on vaikea pyristellä eroon. Mutta Milli löytää metsikön keskeltä vanhan asuntovaunun, puujalkaisen eläkkeellä olevan merikapteenin, keinuvasti köpöttelevän koiran ja ennen kaikkea Ottopojan, joka on aitoakin aidompi wannabii. Yllättäen arki alkaa saada uusia makuja.

- Jos sulla on vaniljasyndrooma, niin mä puolestani kärsin wannabii-taudista.
- Ja mikä se mahtaa olla? saako sen myyristä?
- Myyristä saa vaan myyräkuumeen. Mutta wannabii – justhan mä selitin sulle asiaa. Että mä tahdon isona olla sitä ja tätä. Kirjakielellä ”I Want to be an astronaut”, mutta murteella wannabii, you see.
- Yes, mä sanoin ja lausuin kanssa sanan niin kuin se kirjoitetaan.
- Että me ollaan yhdessä surkeita, ottopoika hymyili mulle leveästi.
- Joo, yhdessä me masennetaan varmaan Kiinan verran ihmisiä, mä arvelin.



Vaniljasyndrooma on aikansa kirja ja epäilemättä nykynuoresta kirjan maailma tuntuisi antiikkiselta. Suurin viihdyttäjä on radio, kirjastossa käydään kuuntelemassa lp-levyjä, mankasta löytyvä cd-soitin on pieni ihme, puheluita hoidetaan lennättimestä, musiikkia kuunnellaan korvalappustereoista, yhteyttä pidetään kirjeitse jne. Mutta kun itse on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa samassa maailmassa, kirja tuo mieleen paljon muistoja. Ajan lisäksi suurin ero vuonna 1990 julkaistun ja vuonna 2013 julkaistun nuortenkirjan välillä on kieli. Rebekka-kirjan kieli on enemmän kirjakieltä ja jotenkin muodollisempaa ja kliinisempää. Vaniljasyndrooman (ja muidenkin vanhempien Lehtisten) kieli on puhekieltä; kieli on rikasta, kirjasta löytyy paljon murreilmaisuja ja kielellä leikittelyä, teksti tuntuu myös humoristisemmalta ja välillä jopa ”kieli poskessa” kirjoitetulta. Ja vaikka Vaniljasyndrooma periaatteessa käsitteleekin vakavampia asioita kuin Rebekka, huumoria on enemmän. Millin ylipainoisuuteen puututaan varsin ronskisti ja liioitellen. Kirjan tekstin perusteella voisi Millin painon kuvitella olevan vähintään kolminkertainen siihen mitä se nyt ilmeisesti on. Itse laihdutus kuvaillaan lyhyesti, mutta kuitenkin realistisesti ja pitkällä aikavälillä. Pakko todeta, että itse pidän paljon enemmän vanhemmasta kirjoitustyylistä, se tekee kirjan jotenkin elävämmäksi. Nykyistä kirjakieltä puolustaa toki se, että (sosiaalisen median) maailma muuttuessa entistä puhekielisemmäksi, jostain tarvitaan kirjakielistä esimerkkiä. 

Vertailun vuoksi tekstipätkät:


- Mitä kivaa sinä ostit itsellesi? Jenni tahtoi vielä tietää.
- En mitään, Rebekka tunnusti.
Jenni huokasi syvään ja totesi, että Rebekka oli toivoton tapaus. Miten tämä koskaan kuvitteli saavansa fiksun poikakaverin, kun käyttäytyi kuin ylikasvanut Peppi Pitkätossu? Mielenkiintoinen määritelmä, Rebekka ajatteli, kerrankin jotain odottamatonta Jennin suusta. Oliko hän Peppi Pitkätossun henkiselle tasolle jäänyt pian 16-vuotias nuori nainen? Ja mikä oli fiksun poikakaverin määritelmä? Uraohjus?



 - Tottakai sä ostat kengät etkä mankkaa, Lettu sanoi, kun mä vaikersin tilannetta sille illalla. Se puhui taas mulle, mutta meidän välit oli vielä kaukana entisistä. Mä epäilin, tokko ne tulisi enää kuntoon. Lettu ei selvästikään hyväksynyt mussa tapahtuvia muutoksia, kun taas mun olisi pitänyt niellä kaikki mitä siinä tapahtui.
- Miten kengät pitää mut ajan tasalla ja viihdyttää mua? mä halusin tietää.
- Ne vie sut kirjastoon lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan levyjä, Lettu sanoi kuivasti. – Susta ei ole pitkäksi aikaa kuuntelemaan mitään ohjelmaa, jos sä saat tuberkkelin kylmästä.
- Kamelianainen, mä nyökyttelin. – Se ois romanttista.
- Kameli sä totisesti oot, Lettu huokasi.


Summa summarum. Rebekka oli ihan kiva lukea, mutta tuskin tulen lukemaan sitä enää uudestaan. Vaniljasyndrooman nostalgia puree edelleen, jaksan myös nauraa hulluille kohtauksille, kuten onnettomalle hautajaissuunnitelmalle kirjan loppupuolella. Enköhän minä Vaniljasyndrooma lue vielä tulevaisuudessakin.