Arkihuolesi kaikki heitä!

Hyvää joulua sinulle, miten sitten ikinä joulusi vietätkään! Tai vaikka et viettäisi ensinkään. 

Arkihuolesi kaikki heitä kuvaa hyvin omaa joulua: joulu on paitsi suuri juhla, se on myös hengähdystä syksyn arkisesta aherruksesta. Omaan jouluuni kuuluu usein tietyt perinteet. Toki joulu tulee ilman näitä perinteitä (on aina tullut, vaikkeivät nämä asiat ole toteutuneet), mutta toteutuessaan ne tuovat jouluun oman tunnun. Joulukuusi koristellaan aatonattona, hautausmaalla käydään aattoaamuna, tutut koristeet, kinkku, joululaulut, Lumiukko, Ihmeellinen on elämä, joulukirkko….. Yksi perinteistä on ollut julkaisemisestaan saakka Rosamunde Pilcherin Talvipäivänseisaus tai alkukielellä Winter Solctice, riippuu vähän vuodesta kummalla kielellä sen lukee. Ja lukeminen pitää tietysti aloittaa 21.12. ja mieluiten heti aamusta ;) Tänä vuonna huomasin, että omat kappaleeni kirjasta, sekä suomennos että alkukielinen versio, olivat eri paikkakunnalla kuin minä, mutta onneksi kirjasto pelasti!

Tämä sympaattinen hyvänmielen kirja sopii kuin nakutettuna jouluun. Seuraava paljastaa kirjasta aika yksityiskohtaisia tietoja. Lukukokemus on toki aina subjektiivinen, mutta tämän kirjan kohdalla se on minulle perinteen takia sitä vielä enemmän, joten kaikki eivät ehkä tästä(kään) pidä ihan yhtä paljon…

"Joulukuu 22.

Kun Elfrida keskitalvella heräsi pimeään tässä kylmässä ja pohjoisessa maankolkassa, hän avasi silmänsä eikä hänellä ollut ajasta aavistustakaan…… Tänä aamuna hän ojensi kätensä ja kelloa katsoessaan huomasi, että se oli puoli kahdeksan. Elfrida nousi hiljaa vuoteesta, otti paksun aamutakkinsa ja työnsi jalkansa tohveleihin ja meni sulkemaan ikkunan. Satoi taas lunta, ei pyryttämällä, mutta tuuli puhalsi räntäisiä hiutaleita mereltä. Ne kieppuivat ja tanssivat kirkon ympärillä ja hautausmaan puiden mustien oksien lomitse ja hohtivat katulamppujen loisteessa kullanvärisinä."

Vaikka kirja huipentuukin talvipäivänseisauksen juhliin ja joulunviettoon, tarina alkaa paljon kauempaa. Entinen näyttelijätär, viehättävä ja epäsovinnainen Elfrida Phipps vetäytyi levottomasta Lontoosta viettämään rauhallisia eläkepäiviä pieneen Dibtonin kaupunkiin. Elfrida kaipasi elämänmuutosta, sillä suhde naimissa olevan kuuluisan näyttelijän kanssa oli päättynyt miehen kuolemaan ja Elfrida oli tippunut vähän kuin tyhjän päälle. Mutta pienessä kylässä oleva talo on mukava, koiratarhalta mukaan lähtenyt pieni Horace on täydellinen kumppani, käsityö tuovat lisäansioita ja seudun muut ihmiset tuntuvat mukavilta. Kylän tahtonainen on Gloria, joka on mennyt naimisiin melkein Elfridan ikäisen Oscarin kanssa ja Oscarin ihmeeksi hän on saanut vielä vanhoilla päivillään ihanan tyttären. Elfrida on tyytynyt ajatukseen viettää yksinäiset eläkepäivänsä kylässä, mutta kohtalolla oli vielä yllätyksiä jäljellä; Oscar menettää perheensä hirvittävässä onnettomuudessa ja hän tarvitsee avukseen viisasta ja maailmaa nähnyttä Elfridaa.  Glorian edellisestä avioliitosta olevat pojat haluavat myydä talon ja häätää Oscarin pois. Hätäratkaisuna Oscar ja Elfrida lähtevät Skotlantiin, vanhaan perintötaloon. Oscarin toipuminen vie aikaa, hän suorastaan pelkää törmäävänäsä kylän tuttavalliseen vanhukseen ja karttelee kylän ymmärtäväistä pappia. Kaksikko sulkeutuu kahdestaan talviseen Skotlantiin: ei joulua, ei hössötystä, ei lahjoja, ei juhlia, ei koristeita, ei ylimääräisiä ihmisiä. Mutta taloon päätyy erinäisten sattumien kautta myös muita elämän kolhimia ihmisiä. Elfridan kaukainen sukulainen Carrie on palanut ulkomailta sydän särkyneenä ja Carrien teini-ikäisellä sisarentyttärellä Lucylla ei ole paikkaa missä viettää joulua. Sattumusten kautta taloon päätyy myös Sam, joka myös yrittää löytää uutta suuntaa elämälleen uuden työpaikan kautta, ja kun lumimyräkkä sulkee tiet, yksinäistä joulua odottanut Sam huomaakin  saaneen yllättävää seuraa. Jokaisella heistä on omat ongelmansa, jokainen heistä tarvitsee jonkun muun apua ja tukea ja jokainen heistä oppii jotain uutta elämästä ja itsestään.

Vaikka Talvipäivän seisaus näyttääkin päälle päin varsin kevyeltä kirjalta, ja sitä se osittain onkin, se käsittelee kuitenkin vakavia aiheita: vanhenemista, yksinäisyyttä, kuoleman hyväksymistä, anteeksiantamista ja uusia alkuja. Kirja kulkee vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta ja jos jotakin haluaa kritisoida, henkilöiden ääni ei aina erotu kovin selkeästi toisistaan. Pilcherin kirjoitustyyli on lempeää ja kuvailevaa, hän kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti Skotlannista. Vuonna 2000 julkaistu kirja on viimeinen Pilcherin kirjoittama kirja ennen kuin hän vetäytyi eläkkeelle ja kirjasta onkin havaittavissa tiettyä sentimentaalisuutta. Teini-ikäisen Lucyn kaikki puheenvuorot eivät ehkä ole aina ihan iänmukaisia, mutta Pilcher osaa kuvata hyvin vanhenevan naisen tuntoja. Kustantaja kirjoittaa ajat sitten julkaistussa kirjaesittelyssä (ja hieman ehkä markkinahenkisesti hehkuttaen): ” Pilcher kirjoittaa kunnioittavasti ihmisistä, rakastaen kirjansa henkilöitä ja opettamalla lukijaa rakastamaan niin itseään kuin muita, olemaan armollinen, katsomaan virheitä sormien läpi. Kirja tulvii rakkautta, kiintymystä, ymmärtäväistä syliä. Se saa pahatkin asiat talttumaan lukijan sydämessä. … Kirja on rakkauden ylistys, Jumalan ylistys.” Hituisesta mahtipontisuudestaan huolimatta hyvin sanottu ja olen kommentista täysin samaa mieltä ;) Tästä alkaa minun jouluni….