Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Konejumalat
(Routasisarukset –sarjan kolmas ja viimeinen osa)
"Katsoin ylös. Tähdet kiiluivat tutuilla paikoillaan, kuin olisivat kannatelleet taivasta. Valoja kaukaisuudessa. Niiden muodostamat kuvioit olivat vain joukko tähtiä, jotka sijaitsivat oikeasti hyvin kaukana toisistaan, maapallolta katsottaessa silmä niputti ne yhteen. Yhtä lailla koko maailma perustui harhaan. Me luulimme tietävämme kaiken, mutta loppujen lopuksi emme olleet koskaan sen viisaampia. Kun yksi ongelma ratkesi tai tilanne kehittyi erilaiseen suuntaan, esille keriytyivät uudet vaikeudet. Kuten nyt Euraaniassa. Raunion väki oli päässyt vapauteen, mutta nyt monet minulle rakkaat kylät ja yhteisöt olviat hautautumassa pakolaisvirran alle. Pelon haistoi päivittäin Laaksossa liikkuessa. Asukkaat halusivat pitää kiinni vanhasta… He vihasivat pakolaisia ja pelkäsivät heitä, vaikka pakolaisten joukossa oli ehkä heidän pelastuksensa."
Sain vihdoin luettua loppuun Routasisarukset
dystopiatrilogian viimeisen osan. Juonesta en juurikaan mitään sano, sillä
tarkempi kertominen paljastaisi liikaa edellisistä osista. Kirja jatkaa toisen
osan tarinaa ja tällä kertaa kertojiksi nousevat vahvoiksi naishahmoiksi
nousseet Utu ja Onawe. Molemmat joutuvat tekemään rankkoja päätöksiä, jotka
vaikuttavat koko kirjan maailmaan. Molemmat myös joutuvat miettimään kuka
lopulta puhuu totta ja selvittämään omaa menneisyyttä syntyhistoriaansa.
Kirja oli kokonaisuutena parempi kuin hieman hajanaiseksi
jäänyt ja paljon päällekkäistä kerrontaa sisältänyt toinen osa. Lukiessa olin
ehkä hieman pettynyt siitä suunnasta mihin viimeinen osa lähti. Jälleen kerran
piti muistuttaa, että kyseessä on kuitenkin nuorten kirja. Kirja kuitenkin
tempaisi mukaansa ja se piti lukea yhdellä istumalla loppuun, vaikka sitten
seuraavana aamuna saikin nousta töihin hieman vähillä unilla. Loppujen lopuksi
Konejumalat sulkee ympyrän ja tekee trilogiasta ehjän ja loppuun saakka
mietityn kokonaisuuden. Eri hahmoista
valotetaan uusia asioita, juonia keritään auki ja punotaan yhteen. Ja ihan
lopussa päästään vielä kurkistamaan Euraanian tulevaisuuteen. Sarjan luettua on
pakko todeta, että (onneksi!) Suomestakin löytyy taitavia kirjoittajia, joilla
riittää mielikuvitusta ja kykyä kirjoittaa. Ihan kaikesta en viimeisessä osassa
pitänyt, mutta tarina saa hyvän lopun. Pidin myös siitä, että kirjassa
esitettiin lopuksi myös hieman erilaisia ja ehkä ”perinteisestä” kaavasta
poikkeavia tapoja elää yhdessä. Tämä ehkä myös herättää nuoria lukijoita
ajattelemaan. Itse ehkä edelleen pidän eniten sarjan ensimmäisestä osasta,
pitäisi joskus lukea kaikki kirjat yhteen putkeen, nyt välille jäi pitkiäkin
taukoja. Jotenkin pidin myös kirjan maailmasta ja joistakin asioista ja
”historiasta” olisi ollut mielenkiintoista lukea lisää.
Spencer Quinn, Häntäkarvan varassa, nuuskijatutkimuksia 2
Me olimme jonkinlaisessa varastossa. Se oli suuri ja hämärä, koneenosia oli kasattu korkeisiin pinoihin ja katonrajassa oli pari likaista ikkunaa. En muistanut, miten varasto oikein liittyi juttuun tai mikä juttu meillä taas olikaan menossa, mutta nuo inhottavat silmät ja miehen pistävä eltaantunut haju, joka muistutti vähän suolakurkkuja, joita Berniellä on tapana laittaa pekonileivän päälle – olin maistanut moista kurkkua kerran, mutta yksi kerta riitti, vaikka pekonileipiä ei voinut koskaan olla liikaa – todistivat vuoren varmasti, että mies oli rikollinen. Loikkasin eteenpäin ja tartuin hänen housunlahkeeseensa. Tapaus ratkaistu.Roisto kiljui tuskasta. Ääni oli kammottavan korkea ja olisin halunnut peittää korvani. Harmi etten osaa, mutta muuten minulla ei ole valittamista. Olen tyytyväinen siihen, millainen olen (vaikka korvani ovatkin eriparia, kuten sain jokin aika sitten kuulla, mutta ei siitä nyt sen enempää). Roiston metelöinti jatkui jatkumistaan, ja viimein minulle tuli mieleen, että ehkä suussani oli muutakin kuin hänen housunlahkeensa. Niin kävi joskus. Hampaani ovat luultavasti pidemmät kuin sinun. Ja terävämmät.
Bernie on entinen poliisi, joka työskentelee nykyään yksityisetsivänä.
Chet on käynyt poliisikoirakoulun, mutta reputtanut sen. Bernie sortuu usein,
varsinkin humalapäissään, erilaisten rahahuijareiden ansaan. Chet rakastaa
puruluita, pekonintuoksua ja rapsutuksia. Bernien rakkain omaisuus on vanha
avoauto. Chet ei voi lakata ihmettelemästä ihmisten hajuaistin mitättömyyttä.
Yhdessä kaksikko ratkaisee rikoksen kuin rikoksen. Tällä kertaa Bernietä
pyydetään hemmotellun näyttelykoiran henkivartijaksi. Chet ei ole uskoa
harittavia korviaan, koirahan on pienempi kuin useimmat heidän pölypalleroistaan!
Vaan kun sekä Princess että tämän omistaja, kreivitär Adeline Borghese
kidnapataan ja Bernien tuttava, toimittaja Susie katoaa, eivät edes
hiekkaerämaan kuumuus, hilpeät hipit, näykkivät pikkukoirat tai ohitse viuhuvat
luodit saa Chetiä perääntymään. Susie ihanine kekseineen on saatava takaisin!
Häntäkarvan varassa on Chet ja Bernie –sarjan toinen kirja.
Luin aikanaan ensimmäisen osan, koska tarvitsin bookcrossing lukuhaasteeseen
kirjailijan, jonka sukunimi alkaa Q-kirjaimella. Kakkososan lainasinkin sitten
kirjastosta. Tykästyin jo ensimmäiseen kirjaan ja toinen osa jatkoi samaa hyvää
rataa. Kirjan perusta on jokseenkin vanhanmallinen etsivätarina: on vähän äreä,
mutta toisaalta lempeä miespuolinen (ex-poliisi) yksityisetsivä, jolla on naishuolia,
rahahuolia ja joka juo välillä vähän liikaa. On hyvin perinteisiä roistoja,
joita jahdata. On uskollinen sidekick apuri. Jujuna vain on, että koko show
varastava apuri onkin koira. Koko tarina kerrotaan ilmeisesti sekarotuisen Chet
koiran näkökulmasta ja hyvin koiramaiseen tapaan. Chet ihmettelee ihmismaailman
kummallisuuksia, harhautuu pekonintuoksun perään, unohtaa välillä kaikki
Bernien jutut tai tapauksen yksityiskohdat ja kokee omat seikkailunsa, Bernie
ei taas sotkeutuu jutun kuvioihin, eikä ymmärrä mitä tärkeitä asioita Chet
reissultaan yrittää kertoa. Juoni on periaatteessa aika simppeli ja edes vähän
hereillä oleva lukija hoksaa mistä on kyse. Toisaalta pointtina on myös se,
että juttua selvittävä Bernie ei aina tiedä, mitä koirakumppani (ja sitä kautta
myös lukija) tietää. Kirja on varsin sympaattinen, saa välillä hymyilemään ja välillä
pelkäämään Chetin puolesta. Suosittelen erityisesti koirista pitäville! Googlettamalla
selvisi, että sarjasta on ilmestynyt useampikin osa. Nyt vain pitää miettiä,
odotanko seuraavaa suomennosta vai ryntäänkö etsimään alkukielistä pokkaria.
Kolmanneksi luin Anne Janssonin Hylynryöstäjät. Kirjasta
löytyy enemmän asiaa bookcrossing sivustolta
Tämän halusin nostaa esiin ihan sen takia, että tämä oli ensimmäinen Jansson,
jonka olen lukenut. En ole myöskään koskaan katsonut kirjan pohjalta filmattuja
tv-elokuvia. Kirja on periaatteessa rakenteeltaan hyvin simppeli suljetun
paikan arvoitus. Paikasta ei pääse pois, joku kuolee, sitten kuolee joku
toinen, kukaan ei tiedä kuka on syyllinen ja onko paikkaan kenties päässyt joku
ulkopuolinen. Minä en ole hyvä kauhutarinoiden, jännäreiden tai kauhuelokuvien
kanssa. Yleensäkään en koskaan pelkää öisin tai näe suuremmin painajaisia
(ainakaan niin että muistaisin herättyäni), mutta kauhun jätän väliin. Joku
varmaan toteaisi, että dekkari on kevyttä kamaa, minä mietin (yöllä pimeässä)
lukiessani, että onko tämä jo liian jännä :D Jansson kirjoittaa hyvin ja osaa
rakentaa ainakin tähän kirjaan jännitteen tarinaan. Oli ehkä vähän hassua
aloittaa sarja ihan keskeltä, mutta Jansson menee sarjaan ”pitäisi lukea
enemmän, ehkä sitten joskus”. Liian paljon kirjoja, liian vähän aikaa…..
