Kauneus on ikuista iloa

Minun ei tosiaankaan tarvitse pelätä yötä. Yö on musta kissa, jolla on pehmeät tassut, eikä se jätä minua koskaan yksin.

Kun Sibeliukset suunnittelevat muuttoa ulkomaille, heidän palvelija Idalle on löydettävä uusi pesti. Ja niin asemamiehen orpotytöstä, entisestä navettapiiasta, Topeliusten pikkupiiasta ja Sibeliuksen lapsenpiiasta  tulee itsensä Albert Järnefeltin ateljeerin emännöitsijä. Yhtä riuskasti kuin ennenkin Ida tarttuu työhön kuin työhön, olipa sitten kyseessä vessatuolin sankon tyhjennys tai sillivoileipien tarjoileminen krapulassa  oleville taiteilijoille. Työ on kuitenkin lopulta yksitoikkoista ja yksinäistäkin, siivottavaa riittää ateljeerin lisäksi sekä Järnefeltin sisarusten kaupunkikodissa että maaseutuhuvilassa, kun Albert-herra on vähän väliä jossakin päin maailmaa. Ida on lopulta edelleen pelkkä syrjästäkatsoja. Mutta onneksi Idakin pääsee taidenäyttelyihin ja löytää kansankirjaston, josta saa pienellä maksulla lainaan aina kerrallaan kaksi tietokirjaa ja yhden romaanin. Rakkauttakin, tai ainakin ihastumista, on ilmassa, mutta säätyerot ovat totisinta totta ja palvelijan tahdon ylitse käy aina isäntäväen tahto.

Tietämättään Ida elää historiallisten tapahtumien pyörteissä ja keskellä mitä vilkkainta suomalaisen taiteen kultakautta. Edelfeltin ateljeerissa vierailee taiteilijoita, muusikoita, kirjailijoita... toinen toisensa jälkeen, Ida pääsee näkemään hienoja maalauksia ja myös todistamaan niiden syntyä. Ja tarvitaanpa talossa myös lääkäri Runebergin vierailuita. Jo ennen uuden pestin alkua Ida kuulee vihjailuja Albert-herran huikentelevaisesta elämästä ja talon yhteinen pyykkitupa on suorastaan juorujen pesä, mutta eipä Idan tarvitse pelkkien juorujen varassa olla, sillä hän pääsee aitiopaikalta todistamaan millaista elämää naimisissa oleva taiteilija viettää. Väitetäänpä Albert-herran itsensä sanoneen, että yksikään nainen ei voi vastustaa hänen voimaansa, tekeekö Ida tästä poikkeuksen?

Lopulta Ida joutuu toteamaan, että kohtalolla on aina viimeinen sanansa sanottavana ja Ida joutuu tekemään oman kipeän päätöksensä.

Emännöitsijä on Syrjästäkatsoja tarinoita –kirjasarjan kolmas osa, tarina tulee jatkumaan vuoden päästä, Mustosen mukaan seuraavan kirjan nimi olisi Ruokarouva. Pidin valtavasti sarjan aloittavasta Paimentyttö –kirjasta ja siihen verrattuna sarjan toinen osa, Lapsenpiika, tuntui hieman laimealta. Emännöitsijä sen sijaan lunastaa kaikki odotukset ja jatkaa Idan tarinaa tapahtumarikkaalla ja mielenkiintoisella tavalla. Sarja on sekoitus faktaa ja fiktiota. Mustonen on tehnyt pikkutarkan pohjatyön ja kaivellut esiin tietoja mm. Järnefeltien elämästä, Helsingin tapahtumista ja onnettomuuksista, huvilaelämästä ja Elisabetinkatu 27 (nykyinen Liisankatu) asuneiden ihmisten vaiheista ja talon historiasta. Oikeita, historiallisesti tarkkoja tapahtumia katsotaan kuitenkin fiktion kautta. Tarina on mukaansa tempaava ja pakkoahan se oli lukea melkein yhtä kyytiä loppuun. Lukiessa tuntee itsekin olevansa tapahtumien keskellä. Ja taas saa harmitella, että jatkoa tulee vasta vuoden päästä ;) Tämänkin kirjan lopussa on luettelo lisätietoja antavista lähteistä. Kirjasarjan facebook-sivuille on taas linkattu mielenkiintoisia juttuja historiallisista tapahtumista ja linkeistä pääsee esim. katsomaan miltä Albert-herran ateljeeri on näyttänyt hänen eläessään ja miltä se näyttää nykypäivänä.

Sellainen on naisen mieli. Isot murheet, mutta pienestäkin nauru.

Joululomalla on ollut aikaa neuloa, mutta ennen kaikkea lukea. Kuvan tossut neuloin Pirtin kehräämön hahtuvakiekosta ja ne on huovutettu pesukoneessa 60 asteessa. Vieressä levällään ovat jämälankaraitajoulukalenterivillasukkien lankakerät, tosin aloitin vasta lomalla ja ihan ei ole menty virallisten kalenteriohjeiden mukaan.

Ja lomalla on kaivannut välillä myös kevyempää hömppää tai viihdettä, niin kuin sitä voisi kauniisti kutsua. Joulupukki toi tuomisinaan Taivaslaulun, mutta säkkiin oli päässyt myös kevyempiä uutuuksia. Yksi kirjoista oli Tuija Lehtisen Morsiuskamari.

Neela Naakka työskentelee vuokratuolikampaajana pienessä parturikampaamossa. Hän asuu Nappikaupan kadun varrella suutarin talon yläkerrassa. Jokainen asunnossa 2000-luvulla asunut nuori nainen on löytänyt kadun väestä sen oikean. Kuka valloittaa Neelan sydämen? Neelan rakkaan opiskelukaverin äiti tekee sukututkimusta, joka liittyy Nappikaupan kadun asukkaisiin. Eräänä iltana hän joutuu auton yliajamaksi ja menehtyy vammoihinsa. Neela alkaa miettiä, oliko kyse sittenkään onnettomuudesta.

Kirja sijoittuu samalle kadulle ja osittain samojen ihmisten elämään kuin aikaisemmin julkaistu Nappikaupan naiset. Kadun elämä on muuttunut siltä osin, että osa edellisen kirjan liikkeistä on lopettanut ja tilalle on tullut mm. tuo parturikampaamo. Kirja on taattua Lehtistä: vähän leikittelyä ihmisten nimillä ja luonteenpiirteillä, tuttuja hahmotyyppejä ja tuttuja ongelmia. Kirja ei minun kategorioissa nouse Lehtisen parhaimmistoon, mutta toisaalta ei myöskään ole huono. Nopeasti luettavaa viihdettä, jonka parissa jaksaa olla. Hienoinen heppoisuus (heppoisuus hömppä genren sisällä ;) saattaa selittyä sillä, että  tarina on ilmeisesti julkaistu Me naiset –lehden jatkokertomuksena. Tai ainakin netistä löytyvät jatkokertomuspätkät. Tosin en jaksanut verrata onko tarina täsmälleen sama vai onko kirjaan tehty jotain muokkauksia. Lukiessa aloin epäillä tätä, sillä esim. lukujen vaihtokohdat ovat osittain sen verran dramaattisia, että ne jatkokertomuksena saisivat lukijan odottamaan seuraavaa osaa. Jotkin muutkin jatkokertomukset ovat päätyneet kirjaksi ja eivät ole kirjoina ihan parhaimmasta päästä (esim. Mies taskussa). Tuija Lehtisen aikuisten kirjat ovat ihan alussa olleet romantiikan ja jännityksen (useamman kerran kuolemantapauksen selvittelyn) yhdistelmiä. Ihan niin pitkälle murhatutkimuksissa ei tässä kirjassa mennä, vaan kuolemantapaus on enemmänkin (ennalta-arvattava) sivujuonne. Kirjasta tulee vähän mieleen Rafaelin enkelit, vaikkei tämän kirjan kuolemantapaus ollutkaan päähenkilölle mitenkään kovin läheinen.

Ja kun hömpän makuun pääsin, kaivelin hyllyistä lisäksi Enni Mustosta ja ei niin kovin talvisessa joulussa päädyinkin lukemaan kesään sijoittuvan Morsiuskesän.

Suomen suvi on kukkeimmillaan, kun maajusseille emäntäehdokkaita etsivän tv-sarjan kovaonniset kuvaukset saavat uuden suunnan ja kuvaajaa tuuraamaan pyydetään Suvelan Lauraa. Navetanvinttien sijaan Laura on viime vuodet kolunnut maailman kriisipisteitä tähtitoimittaja Jarkko Saaren kuvaajaparina. Viimesyksyisellä Bagdadin keikalla Jarkko menehtyi autopommi-iskussa, ja myös vakavasti loukkaantunut Laura on siitä lähtien ollut toipumislomalla. Sitten soittaa Kikka, Jarkon entinen aviovaimo, joka on lopultakin päässyt ohjaamaan omaa tosi-tv-sarjaansa: ”Laura hei, sä sait Jarkon enkä mä nostanut meteliä. Sä olet tän mulle velkaa.” Hädässä ystävä tunnetaan, niin myös rakkaat viholliset. Lauralla onkin edessään työmaata, sillä maitotilan Jussi vaikuttaa varsin vastahakoiselta ja tilan vanhaemäntä suorastaan tuhahtelee ja nakkelee niskojaan, jos nyt ylipäänsä suostuu tulemaan esiin kamaristaan. Maatalon kasvattina Laura hallitsee myös navettahommat ja saa Jussinkin suosiolliseksi kuvauksille vetoamalla siihen, että maaseudulla asuvilla on suoranainen velvollisuus kertoa tärkestä elämäntavastaan, harmi vain, että tietokoneen valitsemat kaksi emäntäehdokasta eivät tunnu istuvan tilan arkeen. Saatuaan homman pulkkaan, kuvausryhmä siirtyy viimeiseen kohteeseen ravitallille, mutta Laura huomaa ajatusten harhailevan edellisessä tilassa ja ennen kaikkea Jussissa.

Enni Mustonen on minusta melkein parhaimmillaan kuvatessaan joko maaseutua tai sitten historiallisen ajan tapahtumia. Toki maaseudun kuvaus voi olla vähän liiankin idyllistä, mutta ainakin Mustonen antaa arvon arkiselle aherrukselle; tilan työt täytyy tehdä, olivatpa työt sitten navettahommia, peltotöitä tai byrokratian vaatimaa kirjanpitoa. Enni Mustonen on tehnyt hyvin oman versionsa suositusta "maajussille morsian" -tyyppisestä ohjelmasta ja arjen kuvaus on mielenkiintoista. Jälleen yksi viihdyttävä kirja.

 

Itse luokittelisin nämä molemmat kirjat nimenomaan hömpäksi, en chick lit –kategoriaan. Kirjojen hahmot ovat suht normaaleja, asuvat pienessä kaupungissa tai maaseudulla, käyvät töissä arkisissa ammateissa, painivat rahaongelmien kanssa, biletystä on tuskin ollenkaan jne.. Hömppä on toki kevyttä, ja sen oikean löytää takuuvarmasti, mutta muuten kuitenkin kirjan elämä on yleisesti suht realistista ihmisten arkielämää. Tästä syystä pidänkin enemmän hömpästä kuin tuosta toisesta genrestä.

 

"Yksinäisyys on äitimme, joka karaisee lapsensa"

Luin Enni Mustosen uusimman kirjan Paimentyttö jo parisen viikkoa sitten, mutta reissailun ja sairastelun jälkeen kirjoittaminen on vähän venähtänyt.

Tämän uutuuden piti ilmestyä vasta syksyllä (kuten Mustosen kirjoilla on tapana), joten olin positiivisen yllättänyt, kun löysin kirjan kaupasta jo kesäkuun puolella. Kirsti Manninen on julkaissut viihderomaaneja Enni Mustonen –nimellä jo vuodesta 1984 alkaen. Itse olin lukiolainen 1990-luvun loppupuolella, kun löysin Mustosen kirjat ja ihastuin. Pidin, ja pidän edelleen, Mustosen tavasta kirjoittaa arkísia tarinoita ja erityisesti olen pitänyt kirjoista, jotka sijoittuvat menneisyyden historiallisiin tapahtumiin. Kirjoissa historia on taustalla ja se näkyy usein enemmän kirjan ykislöiden elämän kautta. Kirjojen pääosassa ovat yleensä vahvat naiset ja kirjat ovat usein näiden naisten kasvukertomuksia. Sitä on myös tämä uusin kirja.

Enni Mustosen Paimentyttö aloittaa uuden sarjan Syrjästäkatsojan tarinoita. Tässä sarjassa Mustonen sekoittaa fiktioonsa entistä enemmän faktaa, sillä kirjoissa kurkistetaan Suomen kulttuurin historiallisten merkkihenkilöiden elämään heidän piikana toimivan nuoren naisen elämän kautta.

Asemamiehen tytär Ida Erikson ehti viettää onnellisen lapsuuden Pohjanmaalla ja pääsi jopa kahdeksi vuodeksi suomenkieliseen kouluun, kunnes isän kuoleman jälkeen tytär ja äiti joutuivat Uudenmaan ruotsinkieliselle alueelle, äiti lypsäjäksi ja tytär paimentytöksi.  Kun äitikin kuolee, vasta 13-vuotias köyhä ja orpo Ida saa oppia, että köyhän on oltava nöyrä ja sopeutuvainen. Ida päätyy piiaksi alueen kartanon isoon navettaan, jossa navettaa hoitava karjakkoneiti ottaa hänet siipiensä suojaan. Erinäisten sattumusten kautta nuoren tytön elämä vie hänet lopulta pikkupiiaksi itsensä Zachris Topeliuksen kotiin. Vähitellen Ida tutustuu vanhenevaan, vatsavaivoista kärsivään kirjailijaan ja suurmieheen, oppii yhä enemmän ruotsinkieltä, pääsee lukemaan rakastamiaan tarinoita ja varttuu nuoreksi naiseksi. Elämä voi kuitenkin olla yllätyksellistä ja vaikka koko Topeliuksen suku onkin Idalle ystävällinen, piian elämä poikkeaa kovasti säätyläisten elämästä.

Tämä Enni Mustosen kirja poikkeaa hieman hänen edellisistä historiallisista sarjoistaan. Paitsi, että kirjoissa on enemmän oikeasti  eläneitä henkilöitä, kirjassa on tällä kertaa vain yksi kertoja, jonka tarina mitä ilmeisemmin jatkuu seuraavassa osassa. Historialliset tapahtumat ovat jälleen enemmän viitekehyksenä ja kirjasta saakin enemmän irti, jos muistaa jotakin Suomen historiasta ajasta johon kirja sijoittuu (1800-luvun loppu). Kirjaa varten on tehty selkeästi taustatyötä ja kirjalla onkin kattavat facebook-sivut, joilta löytyy tietoa, kuvia, karttoja jne. Topeliuksen suvun henkilöistä ja alueista, joille kirja sijoittuu. Pakko todeta, etten tiedä juuri mitään Topeliuksen henkilökohtaisesta elämästä, mutta kirja kieltämättä paitsi herätti innon ottaa selvää niin myös innon lukea Topeliuksen ja hänen lähisukunsa kirjoittamia kirjoja. Kirjassa ja sarjassa viehättääkin näkökulma, jossa ulkopuolisen nuoren tytön silmin päästään kurkistamaan suomalaiseen historiaan, säätyläisperheiden elämään ja siihen, millaista elämää historiaan jääneet ihmiset ovat oikeasti voineet elää. Ja on sitä fani-kulttuuria näköjään ollut ennenkin, kyse ei ole vain nykypäivän ilmiöstä :D Toisaalta kuinkakohan moni nykypäivän julkkiksista mahtaa olla yhtä seurattu vielä vanhoilla päivilläänkin.

Kirjan ajankuva tuntuu aidolta ja teksti on jälleen kerran kirjoitettu vetävästi, tämä olikin pakko lukea melkein yhteen pötköön ja yötä myöten. Lopussa iski taas tuttu harmi: tarinan jatkoa joutuu odottamaan seuraavan vuoden ajan. Kirjassa on toki paljon tuttuja teemoja Mustosen aikaisemmista kirjoista (myös Hovimäestä, jota Mustonen eli Manninen on ollut kirjoittamassa), mutta kirja on kaikin puolin kiinnostava kokonaisuus. Kirjan maailma näyttää kaksijakoisen kuvan 1800-luvun elämästä. Yläluokkaisen perheen lapset ovat käyneet koulut, heillä on vapaa-aikaa, he matkustelevat, pitävät hauskaa, leikkivät myös aikuisina ja heidän elämänsä on turvattua. Toisaalta myös heillä on omat vaikeutensa. Samaan aikaan on kuitenkin ihan normaalia, että alempaan luokkaan kuuluva, ei edes vielä rippikoulua käynyt tyttö tekee täyttä työpäivää tehden fyysisesti rakasta työtä, on toisista riippuvainen ja elää elämää, joka saattaa sattuman johdosta muuttaa täysin suuntaansa.

”- Eikö Idan tee yhtään mieli mennä muiden kanssa leikkimään? Toini neiti kysyi…
Pakarituvan edustalla oltiin nyt sokkosilla. Professorikin näkyi istuvan naureskelevan penkillä koivun katveessa keppiinsä nojaten, vaikka olisi ollut jo päivälevon aika.
- Nehän on lasten leikkejä, tokaisin ihmeissäni. Toini-neidillä oli joskus niin merkillisiä kysymyksiä, ettei tiennyt, mitä olisi pitänyt vastata.
- Onhan siellä Annakin, vaikka on Idaa, vanhempi…. – Ihminen ei ole koskaan liian vanha leikkimään.”

Vaikka kirjassa sivutaan historiassa oikeasti eläneitä henkilöitä, kirja on ennen kaikkea Idan tarina; nuoren, vahvaksi oppivan naisen kasvutarina ja tarina myös siitä miten kovaa ja toisaalta myös sattumanvaraista ja yksinäistä elämä voi olla.

”Hätkähdin, kun Alta tarttui kylmin sormin molempiin käsiini ja sanoi, että me kaksi olemme samaa heimoa, yksinäisten sukua… Olin varma, että Alta oli menettänyt lopullisesti järkensä. Vasta ylhäällä vinttikamarissa, kun istuin yksin sänkyni laidalla, ymmärsin hänen olevan oikeassa. Yksinäisyys on äitimme, joka karaisee lapsensa, ihan niin kuin Alta oli sanonut. Heikot eivät kestä, vaan tuhoutuvat. Vahvat se opettaa elämään muiden joukossa, mutta koskaan he eivät voi unohtaa."