Joululomalla on ollut aikaa neuloa, mutta ennen kaikkea lukea. Kuvan tossut neuloin Pirtin kehräämön hahtuvakiekosta ja ne on huovutettu pesukoneessa 60 asteessa. Vieressä levällään ovat jämälankaraitajoulukalenterivillasukkien lankakerät, tosin aloitin vasta lomalla ja ihan ei ole menty virallisten kalenteriohjeiden mukaan.
Ja lomalla on kaivannut välillä myös kevyempää hömppää tai
viihdettä, niin kuin sitä voisi kauniisti kutsua. Joulupukki toi tuomisinaan
Taivaslaulun, mutta säkkiin oli päässyt myös kevyempiä uutuuksia. Yksi
kirjoista oli Tuija Lehtisen Morsiuskamari.
Neela Naakka työskentelee vuokratuolikampaajana pienessä
parturikampaamossa. Hän asuu Nappikaupan kadun varrella suutarin talon
yläkerrassa. Jokainen asunnossa 2000-luvulla asunut nuori nainen on löytänyt
kadun väestä sen oikean. Kuka valloittaa Neelan sydämen? Neelan rakkaan
opiskelukaverin äiti tekee sukututkimusta, joka liittyy Nappikaupan kadun
asukkaisiin. Eräänä iltana hän joutuu auton yliajamaksi ja menehtyy
vammoihinsa. Neela alkaa miettiä, oliko kyse sittenkään onnettomuudesta.
Kirja sijoittuu
samalle kadulle ja osittain samojen ihmisten elämään kuin aikaisemmin julkaistu
Nappikaupan naiset. Kadun elämä on muuttunut siltä osin, että osa edellisen
kirjan liikkeistä on lopettanut ja tilalle on tullut mm. tuo parturikampaamo.
Kirja on taattua Lehtistä: vähän leikittelyä ihmisten nimillä ja
luonteenpiirteillä, tuttuja hahmotyyppejä ja tuttuja ongelmia. Kirja ei minun
kategorioissa nouse Lehtisen parhaimmistoon, mutta toisaalta ei myöskään ole
huono. Nopeasti luettavaa viihdettä, jonka parissa jaksaa olla. Hienoinen
heppoisuus (heppoisuus hömppä genren sisällä ;) saattaa selittyä sillä, että tarina on ilmeisesti julkaistu Me naiset
–lehden jatkokertomuksena. Tai ainakin netistä löytyvät jatkokertomuspätkät.
Tosin en jaksanut verrata onko tarina täsmälleen sama vai onko kirjaan tehty
jotain muokkauksia. Lukiessa aloin epäillä tätä, sillä esim. lukujen
vaihtokohdat ovat osittain sen verran dramaattisia, että ne jatkokertomuksena
saisivat lukijan odottamaan seuraavaa osaa. Jotkin muutkin jatkokertomukset
ovat päätyneet kirjaksi ja eivät ole kirjoina ihan parhaimmasta päästä (esim.
Mies taskussa). Tuija Lehtisen aikuisten kirjat ovat ihan alussa olleet
romantiikan ja jännityksen (useamman kerran kuolemantapauksen selvittelyn)
yhdistelmiä. Ihan niin pitkälle murhatutkimuksissa ei tässä kirjassa mennä,
vaan kuolemantapaus on enemmänkin (ennalta-arvattava) sivujuonne. Kirjasta
tulee vähän mieleen Rafaelin enkelit, vaikkei tämän kirjan kuolemantapaus
ollutkaan päähenkilölle mitenkään kovin läheinen.
Ja kun hömpän makuun pääsin, kaivelin hyllyistä lisäksi Enni
Mustosta ja ei niin kovin talvisessa joulussa päädyinkin lukemaan kesään
sijoittuvan Morsiuskesän.
Suomen suvi on kukkeimmillaan, kun maajusseille
emäntäehdokkaita etsivän tv-sarjan kovaonniset kuvaukset saavat uuden suunnan
ja kuvaajaa tuuraamaan pyydetään Suvelan Lauraa. Navetanvinttien sijaan Laura
on viime vuodet kolunnut maailman kriisipisteitä tähtitoimittaja Jarkko Saaren
kuvaajaparina. Viimesyksyisellä Bagdadin keikalla Jarkko menehtyi autopommi-iskussa,
ja myös vakavasti loukkaantunut Laura on siitä lähtien ollut toipumislomalla.
Sitten soittaa Kikka, Jarkon entinen aviovaimo, joka on lopultakin päässyt
ohjaamaan omaa tosi-tv-sarjaansa: ”Laura hei, sä sait Jarkon enkä mä nostanut
meteliä. Sä olet tän mulle velkaa.” Hädässä ystävä tunnetaan, niin myös rakkaat
viholliset. Lauralla onkin edessään työmaata, sillä maitotilan Jussi vaikuttaa
varsin vastahakoiselta ja tilan vanhaemäntä suorastaan tuhahtelee ja nakkelee
niskojaan, jos nyt ylipäänsä suostuu tulemaan esiin kamaristaan. Maatalon
kasvattina Laura hallitsee myös navettahommat ja saa Jussinkin suosiolliseksi kuvauksille vetoamalla siihen, että maaseudulla asuvilla on suoranainen velvollisuus kertoa tärkestä elämäntavastaan,
harmi vain, että tietokoneen valitsemat kaksi emäntäehdokasta eivät tunnu
istuvan tilan arkeen. Saatuaan homman pulkkaan, kuvausryhmä siirtyy viimeiseen
kohteeseen ravitallille, mutta Laura huomaa ajatusten harhailevan edellisessä
tilassa ja ennen kaikkea Jussissa.
Enni Mustonen on minusta melkein parhaimmillaan kuvatessaan
joko maaseutua tai sitten historiallisen ajan tapahtumia. Toki maaseudun kuvaus
voi olla vähän liiankin idyllistä, mutta ainakin Mustonen antaa arvon arkiselle
aherrukselle; tilan työt täytyy tehdä, olivatpa työt sitten navettahommia,
peltotöitä tai byrokratian vaatimaa kirjanpitoa. Enni Mustonen on tehnyt hyvin
oman versionsa suositusta "maajussille morsian" -tyyppisestä
ohjelmasta ja arjen kuvaus on mielenkiintoista. Jälleen yksi viihdyttävä kirja.
Itse luokittelisin nämä molemmat kirjat nimenomaan hömpäksi,
en chick lit –kategoriaan. Kirjojen hahmot ovat suht normaaleja, asuvat
pienessä kaupungissa tai maaseudulla, käyvät töissä arkisissa ammateissa,
painivat rahaongelmien kanssa, biletystä on tuskin ollenkaan jne.. Hömppä on toki kevyttä, ja sen oikean löytää
takuuvarmasti, mutta muuten kuitenkin kirjan elämä on yleisesti suht
realistista ihmisten arkielämää. Tästä syystä pidänkin enemmän hömpästä kuin
tuosta toisesta genrestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti