Koneita ja nuuskijoita

Ja sitten muutama vuodenvaihteen jälkeen luettu kirja.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Konejumalat

 (Routasisarukset –sarjan kolmas ja viimeinen osa)

 

"Katsoin ylös. Tähdet kiiluivat tutuilla paikoillaan, kuin olisivat kannatelleet taivasta. Valoja kaukaisuudessa. Niiden muodostamat kuvioit olivat vain joukko tähtiä, jotka sijaitsivat oikeasti hyvin kaukana toisistaan, maapallolta katsottaessa silmä niputti ne yhteen. Yhtä lailla koko maailma perustui harhaan. Me luulimme tietävämme kaiken, mutta loppujen lopuksi emme olleet koskaan sen viisaampia. Kun  yksi ongelma ratkesi tai tilanne kehittyi erilaiseen suuntaan, esille keriytyivät uudet vaikeudet. Kuten nyt Euraaniassa. Raunion väki oli päässyt vapauteen, mutta nyt monet minulle rakkaat kylät ja yhteisöt olviat hautautumassa pakolaisvirran alle. Pelon haistoi päivittäin Laaksossa liikkuessa. Asukkaat halusivat pitää kiinni vanhasta… He vihasivat pakolaisia ja pelkäsivät heitä, vaikka pakolaisten joukossa oli ehkä heidän pelastuksensa."

Sain vihdoin luettua loppuun Routasisarukset dystopiatrilogian viimeisen osan. Juonesta en juurikaan mitään sano, sillä tarkempi kertominen paljastaisi liikaa edellisistä osista. Kirja jatkaa toisen osan tarinaa ja tällä kertaa kertojiksi nousevat vahvoiksi naishahmoiksi nousseet Utu ja Onawe. Molemmat joutuvat tekemään rankkoja päätöksiä, jotka vaikuttavat koko kirjan maailmaan. Molemmat myös joutuvat miettimään kuka lopulta puhuu totta ja selvittämään omaa menneisyyttä syntyhistoriaansa.

Kirja oli kokonaisuutena parempi kuin hieman hajanaiseksi jäänyt ja paljon päällekkäistä kerrontaa sisältänyt toinen osa. Lukiessa olin ehkä hieman pettynyt siitä suunnasta mihin viimeinen osa lähti. Jälleen kerran piti muistuttaa, että kyseessä on kuitenkin nuorten kirja. Kirja kuitenkin tempaisi mukaansa ja se piti lukea yhdellä istumalla loppuun, vaikka sitten seuraavana aamuna saikin nousta töihin hieman vähillä unilla. Loppujen lopuksi Konejumalat sulkee ympyrän ja tekee trilogiasta ehjän ja loppuun saakka mietityn kokonaisuuden.  Eri hahmoista valotetaan uusia asioita, juonia keritään auki ja punotaan yhteen. Ja ihan lopussa päästään vielä kurkistamaan Euraanian tulevaisuuteen. Sarjan luettua on pakko todeta, että (onneksi!) Suomestakin löytyy taitavia kirjoittajia, joilla riittää mielikuvitusta ja kykyä kirjoittaa. Ihan kaikesta en viimeisessä osassa pitänyt, mutta tarina saa hyvän lopun. Pidin myös siitä, että kirjassa esitettiin lopuksi myös hieman erilaisia ja ehkä ”perinteisestä” kaavasta poikkeavia tapoja elää yhdessä. Tämä ehkä myös herättää nuoria lukijoita ajattelemaan. Itse ehkä edelleen pidän eniten sarjan ensimmäisestä osasta, pitäisi joskus lukea kaikki kirjat yhteen putkeen, nyt välille jäi pitkiäkin taukoja. Jotenkin pidin myös kirjan maailmasta ja joistakin asioista ja ”historiasta” olisi ollut mielenkiintoista lukea lisää. 

Spencer Quinn, Häntäkarvan varassa, nuuskijatutkimuksia 2

Me olimme jonkinlaisessa varastossa. Se oli suuri ja hämärä, koneenosia oli kasattu korkeisiin pinoihin ja katonrajassa oli pari likaista ikkunaa. En muistanut, miten varasto oikein liittyi juttuun tai mikä juttu meillä taas olikaan menossa, mutta nuo inhottavat silmät ja miehen pistävä eltaantunut haju, joka muistutti vähän suolakurkkuja, joita Berniellä on tapana laittaa pekonileivän päälle – olin maistanut moista kurkkua kerran, mutta yksi kerta riitti, vaikka pekonileipiä ei voinut koskaan olla liikaa – todistivat vuoren varmasti, että mies oli rikollinen. Loikkasin eteenpäin ja tartuin hänen housunlahkeeseensa. Tapaus ratkaistu.

Roisto kiljui tuskasta. Ääni oli kammottavan korkea ja olisin halunnut peittää korvani. Harmi etten osaa, mutta muuten minulla ei ole valittamista. Olen tyytyväinen siihen, millainen olen (vaikka korvani ovatkin eriparia, kuten sain jokin aika sitten kuulla, mutta ei siitä nyt sen enempää).  Roiston metelöinti jatkui jatkumistaan, ja viimein minulle tuli mieleen, että ehkä suussani oli muutakin kuin hänen housunlahkeensa. Niin kävi joskus. Hampaani ovat luultavasti pidemmät kuin sinun. Ja terävämmät.

Bernie on entinen poliisi, joka työskentelee nykyään yksityisetsivänä. Chet on käynyt poliisikoirakoulun, mutta reputtanut sen. Bernie sortuu usein, varsinkin humalapäissään, erilaisten rahahuijareiden ansaan. Chet rakastaa puruluita, pekonintuoksua ja rapsutuksia. Bernien rakkain omaisuus on vanha avoauto. Chet ei voi lakata ihmettelemästä ihmisten hajuaistin mitättömyyttä. Yhdessä kaksikko ratkaisee rikoksen kuin rikoksen. Tällä kertaa Bernietä pyydetään hemmotellun näyttelykoiran henkivartijaksi. Chet ei ole uskoa harittavia korviaan, koirahan on pienempi kuin useimmat heidän pölypalleroistaan! Vaan kun sekä Princess että tämän omistaja, kreivitär Adeline Borghese kidnapataan ja Bernien tuttava, toimittaja Susie katoaa, eivät edes hiekkaerämaan kuumuus, hilpeät hipit, näykkivät pikkukoirat tai ohitse viuhuvat luodit saa Chetiä perääntymään. Susie ihanine kekseineen on saatava takaisin!

Häntäkarvan varassa on Chet ja Bernie –sarjan toinen kirja. Luin aikanaan ensimmäisen osan, koska tarvitsin bookcrossing lukuhaasteeseen kirjailijan, jonka sukunimi alkaa Q-kirjaimella. Kakkososan lainasinkin sitten kirjastosta. Tykästyin jo ensimmäiseen kirjaan ja toinen osa jatkoi samaa hyvää rataa. Kirjan perusta on jokseenkin vanhanmallinen etsivätarina: on vähän äreä, mutta toisaalta lempeä miespuolinen (ex-poliisi) yksityisetsivä, jolla on naishuolia, rahahuolia ja joka juo välillä vähän liikaa. On hyvin perinteisiä roistoja, joita jahdata. On uskollinen sidekick apuri. Jujuna vain on, että koko show varastava apuri onkin koira. Koko tarina kerrotaan ilmeisesti sekarotuisen Chet koiran näkökulmasta ja hyvin koiramaiseen tapaan. Chet ihmettelee ihmismaailman kummallisuuksia, harhautuu pekonintuoksun perään, unohtaa välillä kaikki Bernien jutut tai tapauksen yksityiskohdat ja kokee omat seikkailunsa, Bernie ei taas sotkeutuu jutun kuvioihin, eikä ymmärrä mitä tärkeitä asioita Chet reissultaan yrittää kertoa. Juoni on periaatteessa aika simppeli ja edes vähän hereillä oleva lukija hoksaa mistä on kyse. Toisaalta pointtina on myös se, että juttua selvittävä Bernie ei aina tiedä, mitä koirakumppani (ja sitä kautta myös lukija) tietää. Kirja on varsin sympaattinen, saa välillä hymyilemään ja välillä pelkäämään Chetin puolesta. Suosittelen erityisesti koirista pitäville! Googlettamalla selvisi, että sarjasta on ilmestynyt useampikin osa. Nyt vain pitää miettiä, odotanko seuraavaa suomennosta vai ryntäänkö etsimään alkukielistä pokkaria.

 

Kolmanneksi luin Anne Janssonin Hylynryöstäjät. Kirjasta löytyy enemmän asiaa bookcrossing sivustolta  Tämän halusin nostaa esiin ihan sen takia, että tämä oli ensimmäinen Jansson, jonka olen lukenut. En ole myöskään koskaan katsonut kirjan pohjalta filmattuja tv-elokuvia. Kirja on periaatteessa rakenteeltaan hyvin simppeli suljetun paikan arvoitus. Paikasta ei pääse pois, joku kuolee, sitten kuolee joku toinen, kukaan ei tiedä kuka on syyllinen ja onko paikkaan kenties päässyt joku ulkopuolinen. Minä en ole hyvä kauhutarinoiden, jännäreiden tai kauhuelokuvien kanssa. Yleensäkään en koskaan pelkää öisin tai näe suuremmin painajaisia (ainakaan niin että muistaisin herättyäni), mutta kauhun jätän väliin. Joku varmaan toteaisi, että dekkari on kevyttä kamaa, minä mietin (yöllä pimeässä) lukiessani, että onko tämä jo liian jännä :D Jansson kirjoittaa hyvin ja osaa rakentaa ainakin tähän kirjaan jännitteen tarinaan. Oli ehkä vähän hassua aloittaa sarja ihan keskeltä, mutta Jansson menee sarjaan ”pitäisi lukea enemmän, ehkä sitten joskus”. Liian paljon kirjoja, liian vähän aikaa…..

 

"Eikä kukaan voinut aavistaa, millaisiksi ihmiset muuttuivat, kun oli pakko taistella elintilasta."

Minulle on lapsesta saakka opetettu, että elämää on kunnioitettava, koska meitä edeltäneet sukupolvet lähes tuhosivat kaiken. He ahnehtivat valtaa ja rikkauksia niin etteivät yhtään välittäneet ympäristöstä. Gaialaiset vaistosivat lähestyvän katastrofin ja vetäytyivät autiomaahan säilyttääkseen perinnön. Toiset taas tekivät kaikkensa estääkseen tuhon, mutta he eivät mahtaneet mitään bioaseille, jotka karkasivat laboratorioista ja surmasivat miljoonia ja miljoonia. Eikä kukaan voinut aavistaa, millaisiksi ihmiset muuttuivat, kun oli pakko taistella elintilasta. Sellaista määrää kuolemaa ei voi käsittää. Ei millään.

Viime viikko oli työviikkona hyvä, mutta varsin työteliäs. Viikonloppuna teki mieli lukea jotain arjesta irrottavaa. Haruki Murakamin tiiliskivi oli vähän liikaa väsyneille aivoille, joten tartuin nuortenfantasiaan, Eija Lappalaisen ja  Anne Leinosen kirjaan Hiekkasotilaat. Kirja on osa trilogiaa, olen lukenut ensimmäisen osan, Routasisarukset, kaksi vuotta sitten. Trilogian viimeinenkin osa on jo näköjään ilmestynyt, joten pitää yrittää metsästää se luettavaksi. Koska ensimmäisen osan lukemisesta on aikaa, oli aluksi vähän haasteellista muistaa kirjan tapahtumia. Kirjassa palataan kyllä edelliseen osaan, mutta ei harrasteta suurempaa kertaamista. Toisaalta se on hyvä, sillä kertaus on yleensä sarjojen helmasynti. Onneksi asiat palautuivat mieleen. Varmaan pitäisi joskus lukea koko trilogia yhteen putkeen. Trilogian osista on vähän paha mennä sanomaan yhtään mitään spoilaamatta ensimmäisen kirjan ja koko sarjan juonta, joten kirjoittelenkin vain jotain yleisiä asioita kirjan maailmasta.

Kirjan maailmassa eletään 2300-lukua ja ihmiskunta on onnistunut jo melkein tuhoamaan itsensä. Pari vuosisataa sitten ihmiskunta eli kehityksensä huipulla luoden huipputeknologiaa ja valjastaen käyttöönsä kaiken, mutta kuten arvata saattaa, ahneella on huono loppu. Kehitys johti valtavaan biokatastrofiin, jonka lopputuloksena maailmaan jäi rauniokaupunkeja, romua tulvivia kaatopaikkoja ja bioterrori-iskun saastuttamia maa-alueita. Koko sarja lähtee liikkeelle Euraaniasta, vanhasta Euroopasta. Ihmiset ovat hajaantuneet pieniin ryhmiin, yrittävät selvitä parhaansa mukaan ja pitää yllä haurasta tasapainoa. Ihmisten lisäksi maailmassa elää joukko lähinnä geenimanipulaatiosta syntyneitä olioita ja eläimiä. Katastrofin jälkeen eri alueet sopivat, että jäljelle jäänyt tavara ja resurssit jaetaan tasaisesti kaikille, mutta maailma on ajautunut sodan partaalle, koska toiset ovat ahneempia kuin toiset. Taivas on rohmunnut itselleen valtaosan jäljelle jääneestä teknologiasta ja hallitsee valtavia ruokatehtaita ja sähköntuotantoa. Metsässä ja muilla reuna-alueilla kärsitään puutteesta ja nälästä. Rikolliset (sekä syyttömät että syylliset) lähetetään vartioidulle alueelle autiomaahan. Ihmiskunnan ei voi enää antaa lisääntyä holtittomasti, joten Merellä asuvat Tiinettäret muuttavat suurimman osan teini-ikäisistä hedelmättömiksi aikuistumisriitin yhteydessä. Vain harvat ja valitut saavat lisääntyä. Lisäksi Tiinettäret vastaavat lasten tuotannosta valikoiden syntyviin lapsiin parhaat ominaisuudet ja syntyvät lapset lähetetään kasvatettavaksi Kehdon tai Laakson perheisiin.

Tavallisessa maailmassa joillakin ihmisillä tuntuu olevan epätavallisia kykyjä, jotka pelottavat muita. 2-vuotiaana Laaksoon kasvatettavaksi lähettävä Utu osaa puhua koneiden kanssa. Hänen kasvatti-isänsä toivoo Utun ottavan vastuun perheestä ja samalla kun Utu yrittää piilotella kykyään. Utu kasvaa kuunnellen kasvatti-isänsä tarinoita salaperäisestä matkaaja Regosta ja Utukin on varma, että maailmasta löytyisi paljon uutta ja ihmeellistä. Udun kasvattiveli Marras on karkotettu pois Laaksosta, sillä hänen epäillään olevan vastuussa erään nuoren tytön kuolemasta. Marras puolestaan osaa manipuloida ihmisten tunteita. Utu haluaisi lähteä etsimään paitsi Marrasta myös tietoja omista biologisista vanhemmistaan. Elämä suljetussa yhteisössä ei ole helppoa. Metsässä asuva kapinallinen Sarim on vahva ja täysin vahingoittumaton, hän ei ole koskaan loukkaantunut eikä ole koskaan ollut sairas, hän selviytyy mistä tahansa olosuhteista ja pystyy elämään päiväkausia ilman ruokaa tai unta. Hän on saanut lapsena haltuun ennustuksen, jonka johtaja hän uskoo olevansa. Sattuma johdattaa eri ihmiset yhteen ja lopputuloksena on hallitsematon ketjureaktio. Mutta onko ennustus totta, kuka sen on keksinyt ja selviääkö ihmiskunta hengissä keskinäisien kinojensa keskellä?

Sarja on periaatteessa nuortenkirja, mutta kelpaa se myös näin aikuiselle lukijallekin. Tyylilaji on jossain scifin ja fantasian välimaastossa. Dystopia, koneet ja karuksi muuttunut maailma ovat scifi-puolta, ”mystinen” ennustus ja erilaiset mutantoituneet hahmot lankeavat fantasian puolelle. Ilmeisesti kirja jakaa aika lailla mielipiteitä ja osa lukijoista tykkää, osa ei. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Minultakin oli jäädä sarjan ensimmäinen osa lukematta, sillä kirjan ulkonäkö ja takakansiteksti eivät houkutelleet. Luin ensimmäisen kirjan bookcrossing-rinkinä, sillä kirjan kuvaus bookcrossing-sivustolla tuntuikin jo sitten ihan kiinnostavalta.

Kirja on vetävästi kirjoitettu ja tapahtumia ja käänteitä riittää. Toisen osan pituus on sivuissa muutama päälle 400, joten ihan kunnon tarinasta on kyse. Tarinan päähahmot ovat itsekin luonnollisesti nuoria ja sarja on myös samalla (yllätys, yllätys) kasvutarina. Kasvun ja kokemusten myötä nuoret hahmot menettävät viattomuutensa ja osa myös henkensä. Taustoja ei ole kovin paljon selitelty ja vaikka toinen osa avaakin enemmän tarinaa ja juonta, taustoista, ryhmittymistä ja maailmasta olisi ollut mielenkiintoista saada enemmänkin tietoa. Kirjassa on valtavan paljon erilaisia teemoja ja isojakin asioita käsitellään aika nopealla tahdilla, joten lukija ei välttämättä ehdi jäädä pohtimaan kirjan maailman syntyjä syviä. Sarjan ensimmäisessä osassa kertojia on kaksi, toisessa osassa jo enemmän. Tarinaa katsotaan aina kunkin hahmon kannalta ja toisessa osassa kerronnat tekevät välillä aikahyppäyksiä, kun tarinassa hypätäänkin  muutama päivä tai viikko taaksepäin. Menee vähän sekavaksi, mutta toisaalta kirjan tarinan tilannekin on varsin sekavassa vaiheessa. Hyppely myös mahdollistaa samojen tapahtumien katsomisen eri hahmojen kautta toisaalta tämä saa tarinan junnaamaan paikoillaan. Eniten kirjassa häiritsivät kertojaäänet. Kukin hahmo kertoo tarinaa minä-muodossa, mutta kertojanääni on persoonaton. Jossain kohdassa piti jopa tarkistaa, että kukas nyt onkaan äänessä. Kirjan loppu jää aika lailla suvantovaiheeseen (ja pari viimeistä käännettä ovat aika lailla etukäteen nähtävissä), mutta mielenkiintoinen tarina, josta pitää ehdottomasti lukea myös se viimeinen osa. On aina ilahduttavaa löytää kelvollista suomeksi kirjoitettua scifi/fantasia -kirjallisuutta ja varsinkin sellaista, missä ei seikkaile vampyyreita, ihmissusia ja muita muodin mukaisia hahmoja.

On heitä seitsemän:

tunteiden tuntija sodan aloittaa,

kuiskausten kuulija kauas pois lentää.

synnyttäjä kantaa katkeruutta kupeissaan,

kääpijä rakkaansa menettää,

kuollut hautoo juoniaan,

orja käsillään parantaa,

ja soturi vapaudesta taistelee.

On kahdeksas: hän kutoo kankaitaan,

ja loimet nuo kohtalon sekoittaa.