Sellainen on naisen mieli. Isot murheet, mutta pienestäkin nauru.

Joululomalla on ollut aikaa neuloa, mutta ennen kaikkea lukea. Kuvan tossut neuloin Pirtin kehräämön hahtuvakiekosta ja ne on huovutettu pesukoneessa 60 asteessa. Vieressä levällään ovat jämälankaraitajoulukalenterivillasukkien lankakerät, tosin aloitin vasta lomalla ja ihan ei ole menty virallisten kalenteriohjeiden mukaan.

Ja lomalla on kaivannut välillä myös kevyempää hömppää tai viihdettä, niin kuin sitä voisi kauniisti kutsua. Joulupukki toi tuomisinaan Taivaslaulun, mutta säkkiin oli päässyt myös kevyempiä uutuuksia. Yksi kirjoista oli Tuija Lehtisen Morsiuskamari.

Neela Naakka työskentelee vuokratuolikampaajana pienessä parturikampaamossa. Hän asuu Nappikaupan kadun varrella suutarin talon yläkerrassa. Jokainen asunnossa 2000-luvulla asunut nuori nainen on löytänyt kadun väestä sen oikean. Kuka valloittaa Neelan sydämen? Neelan rakkaan opiskelukaverin äiti tekee sukututkimusta, joka liittyy Nappikaupan kadun asukkaisiin. Eräänä iltana hän joutuu auton yliajamaksi ja menehtyy vammoihinsa. Neela alkaa miettiä, oliko kyse sittenkään onnettomuudesta.

Kirja sijoittuu samalle kadulle ja osittain samojen ihmisten elämään kuin aikaisemmin julkaistu Nappikaupan naiset. Kadun elämä on muuttunut siltä osin, että osa edellisen kirjan liikkeistä on lopettanut ja tilalle on tullut mm. tuo parturikampaamo. Kirja on taattua Lehtistä: vähän leikittelyä ihmisten nimillä ja luonteenpiirteillä, tuttuja hahmotyyppejä ja tuttuja ongelmia. Kirja ei minun kategorioissa nouse Lehtisen parhaimmistoon, mutta toisaalta ei myöskään ole huono. Nopeasti luettavaa viihdettä, jonka parissa jaksaa olla. Hienoinen heppoisuus (heppoisuus hömppä genren sisällä ;) saattaa selittyä sillä, että  tarina on ilmeisesti julkaistu Me naiset –lehden jatkokertomuksena. Tai ainakin netistä löytyvät jatkokertomuspätkät. Tosin en jaksanut verrata onko tarina täsmälleen sama vai onko kirjaan tehty jotain muokkauksia. Lukiessa aloin epäillä tätä, sillä esim. lukujen vaihtokohdat ovat osittain sen verran dramaattisia, että ne jatkokertomuksena saisivat lukijan odottamaan seuraavaa osaa. Jotkin muutkin jatkokertomukset ovat päätyneet kirjaksi ja eivät ole kirjoina ihan parhaimmasta päästä (esim. Mies taskussa). Tuija Lehtisen aikuisten kirjat ovat ihan alussa olleet romantiikan ja jännityksen (useamman kerran kuolemantapauksen selvittelyn) yhdistelmiä. Ihan niin pitkälle murhatutkimuksissa ei tässä kirjassa mennä, vaan kuolemantapaus on enemmänkin (ennalta-arvattava) sivujuonne. Kirjasta tulee vähän mieleen Rafaelin enkelit, vaikkei tämän kirjan kuolemantapaus ollutkaan päähenkilölle mitenkään kovin läheinen.

Ja kun hömpän makuun pääsin, kaivelin hyllyistä lisäksi Enni Mustosta ja ei niin kovin talvisessa joulussa päädyinkin lukemaan kesään sijoittuvan Morsiuskesän.

Suomen suvi on kukkeimmillaan, kun maajusseille emäntäehdokkaita etsivän tv-sarjan kovaonniset kuvaukset saavat uuden suunnan ja kuvaajaa tuuraamaan pyydetään Suvelan Lauraa. Navetanvinttien sijaan Laura on viime vuodet kolunnut maailman kriisipisteitä tähtitoimittaja Jarkko Saaren kuvaajaparina. Viimesyksyisellä Bagdadin keikalla Jarkko menehtyi autopommi-iskussa, ja myös vakavasti loukkaantunut Laura on siitä lähtien ollut toipumislomalla. Sitten soittaa Kikka, Jarkon entinen aviovaimo, joka on lopultakin päässyt ohjaamaan omaa tosi-tv-sarjaansa: ”Laura hei, sä sait Jarkon enkä mä nostanut meteliä. Sä olet tän mulle velkaa.” Hädässä ystävä tunnetaan, niin myös rakkaat viholliset. Lauralla onkin edessään työmaata, sillä maitotilan Jussi vaikuttaa varsin vastahakoiselta ja tilan vanhaemäntä suorastaan tuhahtelee ja nakkelee niskojaan, jos nyt ylipäänsä suostuu tulemaan esiin kamaristaan. Maatalon kasvattina Laura hallitsee myös navettahommat ja saa Jussinkin suosiolliseksi kuvauksille vetoamalla siihen, että maaseudulla asuvilla on suoranainen velvollisuus kertoa tärkestä elämäntavastaan, harmi vain, että tietokoneen valitsemat kaksi emäntäehdokasta eivät tunnu istuvan tilan arkeen. Saatuaan homman pulkkaan, kuvausryhmä siirtyy viimeiseen kohteeseen ravitallille, mutta Laura huomaa ajatusten harhailevan edellisessä tilassa ja ennen kaikkea Jussissa.

Enni Mustonen on minusta melkein parhaimmillaan kuvatessaan joko maaseutua tai sitten historiallisen ajan tapahtumia. Toki maaseudun kuvaus voi olla vähän liiankin idyllistä, mutta ainakin Mustonen antaa arvon arkiselle aherrukselle; tilan työt täytyy tehdä, olivatpa työt sitten navettahommia, peltotöitä tai byrokratian vaatimaa kirjanpitoa. Enni Mustonen on tehnyt hyvin oman versionsa suositusta "maajussille morsian" -tyyppisestä ohjelmasta ja arjen kuvaus on mielenkiintoista. Jälleen yksi viihdyttävä kirja.

 

Itse luokittelisin nämä molemmat kirjat nimenomaan hömpäksi, en chick lit –kategoriaan. Kirjojen hahmot ovat suht normaaleja, asuvat pienessä kaupungissa tai maaseudulla, käyvät töissä arkisissa ammateissa, painivat rahaongelmien kanssa, biletystä on tuskin ollenkaan jne.. Hömppä on toki kevyttä, ja sen oikean löytää takuuvarmasti, mutta muuten kuitenkin kirjan elämä on yleisesti suht realistista ihmisten arkielämää. Tästä syystä pidänkin enemmän hömpästä kuin tuosta toisesta genrestä.

 

Puukko selässä? Wannabiin hengissäpysymissääntö numero yksi

 Luin ensimmäisen Tuija Lehtiseni, Mirkka ja riparikesä, vuonna 1991 ollessani ala-asteen 6. luokalla. Oli joululoma ja minun olisi pitänyt olla pakkaamassa oman huoneeni tavaroita, sillä vuoden vaihteen jälkeen piti olla tavarat muutettuna uuteen asuntoon, mutta tarina vei mukanaan. Sitten pitikin saada käsiin kaikki, mitä siihen mennessä oli julkaistu ja yläasteella siirryinkin sitten jo Lehtisen aikuisten kirjoihin. Edelleenkin tuppaan lukemaan myös Lehtisen uudet nuorten kirjat, ainakin ne yksittäiset tarinat, uusimmat sarjat (Janne, Jasu, Katuhaukat, Rebekka) ovat jo jääneet sitten lukematta. Rebekkaan piti tarttua ihan Millin ja Oton takia. Heidän vierailunsa oli toki lyhyt, mutta kun minusta kirjan hahmot jäävät aina kirjan jälkeen elämään omaa elämäänsä, on hienoa nähdä mitä kirjailija itse on hahmojen tulevaisuudesta miettinyt.

Tuulimyllyjä ja tulppaaneita on Rebekka-sarjan 8. kirja. Vaikka en ole lukenut aikaisempia osia, tarinaan oli helppo päästä sisälle. Kirjassa on paljon kertausta aikaisemmista tapahtumista ja mietinkin jo, että tuntevatko sarjaa seuranneet kertauksen turhaksi. Toisaalta jäin miettimään onko tämä sarjan loppu, tähän voisi olla loogista lopettaa.

Punatukkaisen Rebekan (joka muuten on papin tytär, hahaa) edessä ovat yläkoulun viimeiset viikot ja tunnelma on toisaalta haikea, toisaalta tulevaisuuteen innokkaasti suhtautuva. Rebekan parhaimmat kaverit ovat hakeneet opiskelupaikkaa paikalliseen lukioon ja kovin moni muukin omalta luokka-asteelta meinaa jäädä tutulle paikkakunnalla. Käsistään kätevä ja mm. vaatteita suunnitteleva ja tekevä Rebekka on kuitenkin hakenut Kajaaniin ammattiopiston stylisti-artesaani –linjalle. Oppilaitokseen pääsy tietäisi unelman toteutumista, mutta samalla myös omilleen muuttamista ja kavereista eroon joutumista. Ennen koulun loppua tehdään kuitenkin vielä yhteinen luokkaretki Pietariin. Rebekan itseään etsivä veli Mossu on viettänyt vuoden työskentelemällä Hollantilaisella kukkatarhalla. Kesän tultua koko perhe suuntaa Hollantiin hakemaan Mossua kotiin, jos veli nyt siihen suostuu. Veljen majoittanut perhe, Milli ja Otto, tuntuvat mukavilta, Rebekka tutustuu myös paikallisiin poikiin ja herättää heissä ihastusta. Sitten jännitetäänkin tuloksia, vietetään juhannusta, nautitaan lomasta ja ehtiipä Rebekka vielä kesätöihinkin.

Tuulimyllyjä ja Tulppaaneita kirjassa on paljon tuttuja elementtejä Lehtisen aikaisemmista nuortenkirjoista (ja erityisesti kirjasarjoista). On kasvava teini, hyvät (vaikkakin ehkä hieman omalaatuiset) vanhemmat, sisarukset, jotka sekä ihastuttavat että välillä vihastuttavat, ”hulttio”veli, tervehenkisiä urheiluharrastuksia, päähenkilön järkevä suhtautuminen alkoholiin, ystäviä ja ihmissuhteita, poikia, ihastumisia ja särkyneitä sydämiä, bändi, joka tekee hulluja sanoituksia jne. Nykyaika näkyy jo tietokoneina ja kännyköinä (Milli ja Otto aikanaan lähettelevät vain postia ja soittaminenkin tapahtui lennättimestä), mutta yksikään kirjan nuorista ei kirjassa käytä mitään sosiaalisen median välinettä. Jäin myös miettimään, lähettävätkö nykyteinit ulkomaanmatkoilta toisilleen postikortteja ja onko nykyteineillä (tai lähinnä tytöillä) vielä paperisia osoitekirjoja, jonka unohtumista harmitellaan, kun osoitteet eivät tulleetkaan matkalle mukaan. Kirjassa käytetään paljon myös takautumia, kuten muissakin Lehtisen kirjoissa. Kirjassa ollaan yhdessä hetkessä, josta siirrytään tulevaisuuteen ja päähenkilö ryhtyy kertomaan mitä siellä menneisyydessä oikein tapahtui. Näitä hyppäyksiä oli lyhyeen kirjaan aika paljon. Kirja oli ihan kiva lukea, mutta siitä jäi hieman laimea olo. Tämä oli vähän sellainen ”luetaan yhden kerran” –teos.  Itse pidän arkea kuvaavista kirjoista, mutta tällä kertaa 6,5 rivin takakansiteksti kertoo oikeastaan kaiken oleellisimman kirjasta. Tämä kirja tuntui enemmänkin välikirjalta ja ehkäpä sarja sittenkin vielä jatkuu kertoen yläkoulun jälkeisistä ajoista. Itselle parasta kirjasta oli Hollannin vierailu. Kirja ei synnyttänyt halua lukea aikaisempia Rebekoita (toki olen myös hitusen väärää kohderyhmää), mutta jos sarja nyt vielä jatkuu, voisi olla mukava vilkaista Rebekan aikuistumista.

No entä sitten se Vaniljasyndrooma? Se on itselle niiiiin nostalginen kirja kuin olla ja voi, kirjassa on epäilemättä omat vikansa, mutta kun kirja on itselle edelleen tärkeä, niitä ei vain näe.

Keski-ikäisen opettajapariskunnan lapsi Milli on pulska, kiltti ja kunnollinen, oikein Milli Mallikelpoinen. Millin opettajaäiti on jo viitoittanut ainoan tyttären elämänkulun valmiiksi, mutta harmi kyllä Milli itse on yläasteen loputtua hukassa omassa elämässään. Puuhakas äiti, Maire Läksy, lähettää tyttärensä isomman kaupungin paremman lukion matikka-linjalle, ja siinä ei auta sanoa, että matematiikka on viimeinen asia, joka kiinnostaa. Vaikka muutto kotoa onkin iso juttu, tuntuu Millin elämä kaupungissakin kulkevan entistä rataansa. Samassa lukiossa ja koulukortteerissa asuva Lettu sen sijaan solahtaa helposti uuteen ja menevään elämään. Soppaa hämmentää Millin perivihollinen, matikkavirtuoosi Petteri, joka porskuttaa eteenpäin menestyksekkäästi. Petteri se ensimmäisenä keksiikin nimen Millin syndroomalle, sehän on selvästi vaniljasyndrooma!!: ”Se on oireyhdistelmä, jonka uhri tyytyy aina tavanomaiseen. Eli ajatellaan esimerkkinä, että sä olet jäätelöbaarissa ja siellä on satakaksi eri lajista jäätelöä ja sun pitää päättää mitä sä otat. Sä pähkäilet aikasi, sun mieli tekee yhtä ja toista, mutta kun sä pelkäät kokeilla kaikkea outoa, niin sä otat lopulta vaniljan.” Millin lukioura ei suju kovin mallikelpoisesti, ylipaino ahdistaa ja vanhasta vaniljasta on vaikea pyristellä eroon. Mutta Milli löytää metsikön keskeltä vanhan asuntovaunun, puujalkaisen eläkkeellä olevan merikapteenin, keinuvasti köpöttelevän koiran ja ennen kaikkea Ottopojan, joka on aitoakin aidompi wannabii. Yllättäen arki alkaa saada uusia makuja.

- Jos sulla on vaniljasyndrooma, niin mä puolestani kärsin wannabii-taudista.

- Ja mikä se mahtaa olla? saako sen myyristä?

- Myyristä saa vaan myyräkuumeen. Mutta wannabii – justhan mä selitin sulle asiaa. Että mä tahdon isona olla sitä ja tätä. Kirjakielellä ”I Want to be an astronaut”, mutta murteella wannabii, you see.

- Yes, mä sanoin ja lausuin kanssa sanan niin kuin se kirjoitetaan.

- Että me ollaan yhdessä surkeita, ottopoika hymyili mulle leveästi.

- Joo, yhdessä me masennetaan varmaan Kiinan verran ihmisiä, mä arvelin.

Vaniljasyndrooma on aikansa kirja ja epäilemättä nykynuoresta kirjan maailma tuntuisi antiikkiselta. Suurin viihdyttäjä on radio, kirjastossa käydään kuuntelemassa lp-levyjä, mankasta löytyvä cd-soitin on pieni ihme, puheluita hoidetaan lennättimestä, musiikkia kuunnellaan korvalappustereoista, yhteyttä pidetään kirjeitse jne. Mutta kun itse on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa samassa maailmassa, kirja tuo mieleen paljon muistoja. Ajan lisäksi suurin ero vuonna 1990 julkaistun ja vuonna 2013 julkaistun nuortenkirjan välillä on kieli. Rebekka-kirjan kieli on enemmän kirjakieltä ja jotenkin muodollisempaa ja kliinisempää. Vaniljasyndrooman (ja muidenkin vanhempien Lehtisten) kieli on puhekieltä; kieli on rikasta, kirjasta löytyy paljon murreilmaisuja ja kielellä leikittelyä, teksti tuntuu myös humoristisemmalta ja välillä jopa ”kieli poskessa” kirjoitetulta. Ja vaikka Vaniljasyndrooma periaatteessa käsitteleekin vakavampia asioita kuin Rebekka, huumoria on enemmän. Millin ylipainoisuuteen puututaan varsin ronskisti ja liioitellen. Kirjan tekstin perusteella voisi Millin painon kuvitella olevan vähintään kolminkertainen siihen mitä se nyt ilmeisesti on. Itse laihdutus kuvaillaan lyhyesti, mutta kuitenkin realistisesti ja pitkällä aikavälillä. Pakko todeta, että itse pidän paljon enemmän vanhemmasta kirjoitustyylistä, se tekee kirjan jotenkin elävämmäksi. Nykyistä kirjakieltä puolustaa toki se, että (sosiaalisen median) maailma muuttuessa entistä puhekielisemmäksi, jostain tarvitaan kirjakielistä esimerkkiä. 

Vertailun vuoksi tekstipätkät:

- Mitä kivaa sinä ostit itsellesi? Jenni tahtoi vielä tietää.

- En mitään, Rebekka tunnusti.

Jenni huokasi syvään ja totesi, että Rebekka oli toivoton tapaus. Miten tämä koskaan kuvitteli saavansa fiksun poikakaverin, kun käyttäytyi kuin ylikasvanut Peppi Pitkätossu? Mielenkiintoinen määritelmä, Rebekka ajatteli, kerrankin jotain odottamatonta Jennin suusta. Oliko hän Peppi Pitkätossun henkiselle tasolle jäänyt pian 16-vuotias nuori nainen? Ja mikä oli fiksun poikakaverin määritelmä? Uraohjus?

 - Tottakai sä ostat kengät etkä mankkaa, Lettu sanoi, kun mä vaikersin tilannetta sille illalla. Se puhui taas mulle, mutta meidän välit oli vielä kaukana entisistä. Mä epäilin, tokko ne tulisi enää kuntoon. Lettu ei selvästikään hyväksynyt mussa tapahtuvia muutoksia, kun taas mun olisi pitänyt niellä kaikki mitä siinä tapahtui.

- Miten kengät pitää mut ajan tasalla ja viihdyttää mua? mä halusin tietää.

- Ne vie sut kirjastoon lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan levyjä, Lettu sanoi kuivasti. – Susta ei ole pitkäksi aikaa kuuntelemaan mitään ohjelmaa, jos sä saat tuberkkelin kylmästä.

- Kamelianainen, mä nyökyttelin. – Se ois romanttista.

- Kameli sä totisesti oot, Lettu huokasi.

Summa summarum. Rebekka oli ihan kiva lukea, mutta tuskin tulen lukemaan sitä enää uudestaan. Vaniljasyndrooman nostalgia puree edelleen, jaksan myös nauraa hulluille kohtauksille, kuten onnettomalle hautajaissuunnitelmalle kirjan loppupuolella. Enköhän minä Vaniljasyndrooma lue vielä tulevaisuudessakin.