"Yksinäisyys on äitimme, joka karaisee lapsensa"

Luin Enni Mustosen uusimman kirjan Paimentyttö jo parisen viikkoa sitten, mutta reissailun ja sairastelun jälkeen kirjoittaminen on vähän venähtänyt.

Tämän uutuuden piti ilmestyä vasta syksyllä (kuten Mustosen kirjoilla on tapana), joten olin positiivisen yllättänyt, kun löysin kirjan kaupasta jo kesäkuun puolella. Kirsti Manninen on julkaissut viihderomaaneja Enni Mustonen –nimellä jo vuodesta 1984 alkaen. Itse olin lukiolainen 1990-luvun loppupuolella, kun löysin Mustosen kirjat ja ihastuin. Pidin, ja pidän edelleen, Mustosen tavasta kirjoittaa arkísia tarinoita ja erityisesti olen pitänyt kirjoista, jotka sijoittuvat menneisyyden historiallisiin tapahtumiin. Kirjoissa historia on taustalla ja se näkyy usein enemmän kirjan ykislöiden elämän kautta. Kirjojen pääosassa ovat yleensä vahvat naiset ja kirjat ovat usein näiden naisten kasvukertomuksia. Sitä on myös tämä uusin kirja.

Enni Mustosen Paimentyttö aloittaa uuden sarjan Syrjästäkatsojan tarinoita. Tässä sarjassa Mustonen sekoittaa fiktioonsa entistä enemmän faktaa, sillä kirjoissa kurkistetaan Suomen kulttuurin historiallisten merkkihenkilöiden elämään heidän piikana toimivan nuoren naisen elämän kautta.

Asemamiehen tytär Ida Erikson ehti viettää onnellisen lapsuuden Pohjanmaalla ja pääsi jopa kahdeksi vuodeksi suomenkieliseen kouluun, kunnes isän kuoleman jälkeen tytär ja äiti joutuivat Uudenmaan ruotsinkieliselle alueelle, äiti lypsäjäksi ja tytär paimentytöksi.  Kun äitikin kuolee, vasta 13-vuotias köyhä ja orpo Ida saa oppia, että köyhän on oltava nöyrä ja sopeutuvainen. Ida päätyy piiaksi alueen kartanon isoon navettaan, jossa navettaa hoitava karjakkoneiti ottaa hänet siipiensä suojaan. Erinäisten sattumusten kautta nuoren tytön elämä vie hänet lopulta pikkupiiaksi itsensä Zachris Topeliuksen kotiin. Vähitellen Ida tutustuu vanhenevaan, vatsavaivoista kärsivään kirjailijaan ja suurmieheen, oppii yhä enemmän ruotsinkieltä, pääsee lukemaan rakastamiaan tarinoita ja varttuu nuoreksi naiseksi. Elämä voi kuitenkin olla yllätyksellistä ja vaikka koko Topeliuksen suku onkin Idalle ystävällinen, piian elämä poikkeaa kovasti säätyläisten elämästä.

Tämä Enni Mustosen kirja poikkeaa hieman hänen edellisistä historiallisista sarjoistaan. Paitsi, että kirjoissa on enemmän oikeasti  eläneitä henkilöitä, kirjassa on tällä kertaa vain yksi kertoja, jonka tarina mitä ilmeisemmin jatkuu seuraavassa osassa. Historialliset tapahtumat ovat jälleen enemmän viitekehyksenä ja kirjasta saakin enemmän irti, jos muistaa jotakin Suomen historiasta ajasta johon kirja sijoittuu (1800-luvun loppu). Kirjaa varten on tehty selkeästi taustatyötä ja kirjalla onkin kattavat facebook-sivut, joilta löytyy tietoa, kuvia, karttoja jne. Topeliuksen suvun henkilöistä ja alueista, joille kirja sijoittuu. Pakko todeta, etten tiedä juuri mitään Topeliuksen henkilökohtaisesta elämästä, mutta kirja kieltämättä paitsi herätti innon ottaa selvää niin myös innon lukea Topeliuksen ja hänen lähisukunsa kirjoittamia kirjoja. Kirjassa ja sarjassa viehättääkin näkökulma, jossa ulkopuolisen nuoren tytön silmin päästään kurkistamaan suomalaiseen historiaan, säätyläisperheiden elämään ja siihen, millaista elämää historiaan jääneet ihmiset ovat oikeasti voineet elää. Ja on sitä fani-kulttuuria näköjään ollut ennenkin, kyse ei ole vain nykypäivän ilmiöstä :D Toisaalta kuinkakohan moni nykypäivän julkkiksista mahtaa olla yhtä seurattu vielä vanhoilla päivilläänkin.

Kirjan ajankuva tuntuu aidolta ja teksti on jälleen kerran kirjoitettu vetävästi, tämä olikin pakko lukea melkein yhteen pötköön ja yötä myöten. Lopussa iski taas tuttu harmi: tarinan jatkoa joutuu odottamaan seuraavan vuoden ajan. Kirjassa on toki paljon tuttuja teemoja Mustosen aikaisemmista kirjoista (myös Hovimäestä, jota Mustonen eli Manninen on ollut kirjoittamassa), mutta kirja on kaikin puolin kiinnostava kokonaisuus. Kirjan maailma näyttää kaksijakoisen kuvan 1800-luvun elämästä. Yläluokkaisen perheen lapset ovat käyneet koulut, heillä on vapaa-aikaa, he matkustelevat, pitävät hauskaa, leikkivät myös aikuisina ja heidän elämänsä on turvattua. Toisaalta myös heillä on omat vaikeutensa. Samaan aikaan on kuitenkin ihan normaalia, että alempaan luokkaan kuuluva, ei edes vielä rippikoulua käynyt tyttö tekee täyttä työpäivää tehden fyysisesti rakasta työtä, on toisista riippuvainen ja elää elämää, joka saattaa sattuman johdosta muuttaa täysin suuntaansa.

”- Eikö Idan tee yhtään mieli mennä muiden kanssa leikkimään? Toini neiti kysyi…
Pakarituvan edustalla oltiin nyt sokkosilla. Professorikin näkyi istuvan naureskelevan penkillä koivun katveessa keppiinsä nojaten, vaikka olisi ollut jo päivälevon aika.
- Nehän on lasten leikkejä, tokaisin ihmeissäni. Toini-neidillä oli joskus niin merkillisiä kysymyksiä, ettei tiennyt, mitä olisi pitänyt vastata.
- Onhan siellä Annakin, vaikka on Idaa, vanhempi…. – Ihminen ei ole koskaan liian vanha leikkimään.”

Vaikka kirjassa sivutaan historiassa oikeasti eläneitä henkilöitä, kirja on ennen kaikkea Idan tarina; nuoren, vahvaksi oppivan naisen kasvutarina ja tarina myös siitä miten kovaa ja toisaalta myös sattumanvaraista ja yksinäistä elämä voi olla.

”Hätkähdin, kun Alta tarttui kylmin sormin molempiin käsiini ja sanoi, että me kaksi olemme samaa heimoa, yksinäisten sukua… Olin varma, että Alta oli menettänyt lopullisesti järkensä. Vasta ylhäällä vinttikamarissa, kun istuin yksin sänkyni laidalla, ymmärsin hänen olevan oikeassa. Yksinäisyys on äitimme, joka karaisee lapsensa, ihan niin kuin Alta oli sanonut. Heikot eivät kestä, vaan tuhoutuvat. Vahvat se opettaa elämään muiden joukossa, mutta koskaan he eivät voi unohtaa."