Flunssaterapiaa

- Jos teillä olisi tytär, hoitaja, haluaisitteko te hänen ryhtyvän sairaanhoitajaksi?

- Jos hän pitäisi työskentelystä ihmisten parissa, eikä kuvittelisi, että hänet olisi tarkoitettu siihen tai, että hän tulisi viettämään lopun elämäänsä laskemalla viileän kätensä kuumeisille otsille, ei minulla olisi mitään sitä vastaan.

- Kun äitinä on koulutettu sairaanhoitaja, ei hänellä tulisi olemaan romanttisia kuvitelmia tästä työstä. Ne ovat ulkopuoliset, jotka näkevät siinä romantiikkaa. Me vain teemme raskasta työtä, josta pidämme tai jota pidämme tyydyttävänä.

(Tyttö sateessa)

Kun flunssa on siinä pisteessä, että ei oikein jaksa mitään tehdä, on aika kaivaa esiin aiheeseen sopivaa luettavaa. Minulla on joitakin tiettyjä kirjoja, joita yleensä luen kipeänä. Listaan vaikuttaa se, että sairaana ei jaksa lukea mitään kovin vakavaa tai raskasta (myöskään kirjan koon puolesta) ja toisaalta ei tee mieli yskiä ja pärskiä päin kirjaston tai bookcrossing –kirjoja. Tällä kertaa sukelsin hyllyjen kätköihin kaivelemaan esiin Lucilla Andrewsin kirjoja. Lucilla Andrews (1919 – 2006) kirjoitti pääasiassa sairaalaan sijoittuvia romanttisia tarinoita (eikö tämä jos mikä sovi yhteen sairastamisen kanssa!). Kirjailijan taustan vuoksi kirjat eivät kuitenkaan ole ihan mitä tahansa lääkäri-hömppää, vaan Andrews jopa sai  oman genrensä sisällä kunniaa kirjoittamisestaan. Aikakaudesta johtuen kirjojen naiset ovat joko opiskelijoita tai valmiita sairaanhoitajia ja miehet lääkäreitä. Vuosien 1954 ja 1996 välillä hän julkaisi 32 romanttista romaania, lisäksi hän myös kirjoitti joitakin teoksia toisella nimellä. Hän myös kirjoitti itse omaelämänkerta-teoksen. Teoksesta nousi pieni kohu, kun Sovitus –kirjan kirjoittanutta Ian McEwania syytettiin kirjansa sotakuvausten osalta Lucilla Andrewsin elämänkerran plagioinnista. Kuitenkin lopputulos taisi olla se, että Ian McEwan oli käyttänyt elämänkertaa inspiraationa ja lähteenä, minkä hän oli myös itse maininnut.

Olin kuullut sen kymmeniä kertoja ja lakannut loukkaantumasta jo ensimmäisenä vuotenani.

- En väitä, etteivät sairaanhoitajat mielellään menisi naimisiin ja etteivät miehet mielellään ottaisi heitä vaimokseen. Heistä tulee hyviä vaimoja, niin olen kuullut. Hymyilin – Me saamme siihen sopivan koulutuksen. Nykyäänkin joudumme siivoamaan aika paljon,  keittämään jonkin verran, opimme ruokien ravintoarvoja, lastenkäsittelytaitoa ja saamme tietää, kuinka lohduttaa miestä kun hän on pahalla tuulella ja miten puhua hänet ympäri nauttimaan lääkkeensä. Ja kun olemme olleet ensimmäisen kerran yövuorossa miesten osastolla ei meillä ole enää turhia kuvitelmia siitä, miltä miehet näyttävät aamuisin ennen kuin ovat ajaneet partansa.

- Mitä siihen tulee, että valitsisimme tämän ammatin saadaksemme miehen – voihan niinkin ajatella. Mutta on paljon parempiakin tapoja. Monet muut ammatit ovat paremmin palkattuja, niissä on joka ilta vapaa ja viikonloput jäävät vapaiksi huvittelulle sen sijaan kun ne meillä ovat viikon kiireisintä aikaa. Ja vaikka lääkäreillä onkin sädekehänsä ulkomaailman silmissä, ettekö ole huomanneet, että ainoat, joiden mielestä he eivät ole niin ihmeellisiä ovat entiset ja nykyiset sairaanhoitajat.

(Alakerran nuoret lääkärit)

Lucilla Andrewsin oma elämä voisi olla kuin jonkin kirjan juonesta, hän vain ei tainnut kokea omien kirjojensa siirappista loppua. Lucilla syntyi Egyptissä, jossa hänen vanhempansa asuivat isän työn vuoksi, ollessaan vasta 3-vuotias, hänet lähetettiin Englantilaiseen sisäoppilaitokseen vanhempien jäädessä ulkomaille. 18-vuotiaana hän liittyi vapaaehtoisiin armeijan sairaanhoitajiin ja sodan alkaessa Punaiseen ristiin. Hän sai sota-aikana virallisen sairaanhoitajakoulutuksen ja koki itse Lontoon pommitukset, jotka runtelivat pahoin myös sairaaloita. Sodan jälkeen hän meni naimisiin lääkärin kanssa, mutta huomasi pian, että lääkäri-aviomiehellä oli paha lääkeriippuvuus. Mies joutui pakkohoitoon ja lopulta kuoli ja Lucilla jäi pienen tytön yksinhuoltajaksi. Saadakseen rahaa, hän kirjoitteli kertomuksia lehteen. Hän oli kirjoittanut jo sota-aikana ensimmäisen romaanikäsikirjoituksensa, mutta ei ollut itse siihen tyytyväinen ja kustantajatkin pitivät sota-aikaan sijoittuvaa kertomusta liian synkkänä aikaan nähden. Hän jatkoi kirjan työstämistä ja lopulta myös kirjoja alettiin julkaista. Kun kirjoittamalla ansaitsi paremmin, hän jätti sairaanhoitajan työn ja ryhtyi täysipäiväiseksi kirjailijaksi. Hän oli myös perustamassa  brittiläistä ”Romantic Novelists' Association” –yhdistystä.

Taustansa vuoksi hänen romaaniensa sairaanhoitajat eivät ole kalpeita ”sisarhentovalkoisia”, jotka huokaillen laskevat kätensä riutuvan potilaan otsalle. Hänen sairaanhoitajansa opiskelevat laajasti, tekevät kovaa työtä ja ovat ehdottomasti alansa ammattilaisia; kirjoista huomaa selvästi kirjoittajan arvostavan sairaanhoitajien työtä. Onnelliset loput sitten vain ovat ehdoton osa genreä :D

Molemmat pojat olivat hyvin hämmästyneitä. – Luennoivatko meidän äijät teillekin?

- Useimmat. Heidän ilmeensä huvitti minua. – He opettavat meille vähän muutakin kuin sen, milloin pitää panna viileä käsi kuumeiselle otsalle.

- Mutta kai te vain huitaisette vähän teoriaa siinä sivussa, vai? eihän se ole teidän alaanne? Paul kysyi ystävällisesti.

- Diagnoosin tekeminen ei ole, jos sitä tarkoitatte. Hoito on, meidänhän siitä on huolehdittavakin. Niin että voimme yhtä hyvin tietää mistä on kysymys ja päätellä auttaako se. Huitaisemalla emme ihan selvinneet siitä.

Heidän suhtautumisensa sairaanhoitajan työhön ja täydellinen tietämättömyytensä siitä oli tyypillistä lääketieteen opiskelijoille. He näkivät meidät työssä ja tiesivät, että touhusimme kovasti, mutta heillä ei ollut selvää käsitystä siitä,  mitä teimme ja yleensä he olivat vakuuttuneita, että suurin osa oli tarpeetonta ja että pääasiallinen tehtävämme oli toimia lääkäreiden silmänilona. Heidän silmänsä aukenivat tässä niin kuin monessa muussakin asiassa varsin pian valmistumisen jälkeen.

(Alakerran nuoret lääkärit)

Kirjat ovat myös läpileikkaus (brittiläisen) sairaanhoitojärjestelmän, lääketieteen ja (brittiläisten) arvojen ja asenteiden kehittymisestä vuosikymmenten aikana. Kirjojen alkupuolella naiset jättävät sairaanhoitajantyönsä mennessään naimisiin (ilmankos heitä piti kouluttaakin niin paljon), keskivaiheilla naimisiinmenon jälkeen naiset jatkavat töissä lasten saamiseen saakka, lopulta naiset saattavat jopa palata äitiyslomansa jälkeen töihin. Lopulta kirjoihin ilmaantuu myös naislääkäreitä. Sairaanhoitajantyön arvostamisen lisäksi kirjoista löytyy myös lukijaa valistava puoli. Karuin onnettomuusesimerkkien ja ensiapuasemalle päätyvien uhrien kautta harmitellaan, että autoissa ei ole turvavöitä, moottoripyöräilijät eivät pidä kypärää, vanhemmat pitävät autoissa ilman turvavöitä olevia lapsiaan sylissä etupenkillä. Vanhempia varoitellaan arjen vaaroista; lasta on pidettävä tiukasti silmällä tai he voivat joutua hukuksiin, auton alle, syömään purkillisen lääkkeitä karkkeina jne. Kirjoissa tartutaan myös häveliäisiin naisiin, jotka eivät kehtaa puhua intiimeistä ongelmistaan mieslääkäreille, kun tutkimuksilla (ja ripeän sairaanhoitajattaren avulla) voitaisiin rintasyöpä, kohtusyöpä tai muut vastaavat sairaudet huomata jo alkuvaiheessa, jolloin saatetaan pelastaa naisen henki. Ottaen huomioon lukijakunnan sukupuoli ja ajanhenki (esim. turvavyö- tai kypäräpakko, jotka ainakin Suomessa tulivat varsin myöhään), valistus on varsin oikein kohdennettua. Rakastumisten ja romanssien ohella käsitellään paljon myös sairaalan arkea ja tuon ajan ihmisten sosiaalisia ongelmia. Osa kirjoista sijoittuu myös sairaalan ulkopuolelle, vaikka samoissa teemoissa pyöritäänkin.

Ei tarvitse olla ensiapuasemalla kuin muutama kuukausi ennen kuin tietää, missä onnettomuusauton matkustajat istuivat,  vaikkei olisikaan sitä kuullut. Kuljettaja tavallisesti loukkaantuu rintaan sillä hän puristuu rattia vasten. Etuistuimella oleva matkustaja loukkaantuu pahimmin ja on yleensä kuollut. Ensiapuasemalla kutsumme sitä itsemurhaistuimeksi. Toivon todellakin, että kaikissa autoissa olisi turvavyöt!

- Eikö turvavöiden käytöstä ole kaksi erilaista mielipidettä?

- On. Mutta en ole koskaan kuullut kenenkään ensiapuasemalla työskennelleen vastustaneen vöitä.

Alakerran nuoret lääkärit

Tiedättekö, montako lasta kuolee vuosittain nieltyään vahingossa jotain myrkyllistä omissa, turvallisiksi otaksutuissa kodeissaan?

- Koko Brittein saarillako? Yli sata?

- Yli sata. Mutta luvut ja tilastot koskevat aina muita ihmisiä, eivätkä minua ja perhettäni. Niinpä lääkkeet ja pilleripurkit jäävät keittiön hyllylle tai lukitsemattomiin kaappeihin ja laatikoihin, joista pienet, uteliaat kädet ne helposti saavat…. Ja koska tutkiminen ja maisteleminen on normaalin lapsen luonnollista käyttäytymistä, ainakin sata muksua vuodessa kuolee tarpeettomasti. Eikä ole pahempaa, kuin murhe rakastetun lapsen menetyksestä, ja kun murhetta korostaa kauhea ajatus siitä, että pienellä ennakoimisella tuo rakastettu elämä olisi voitu pelastaa, kipu tunkeutuu niin syvälle, ettei haava enää parane.

Tyttö sateessa

Ja kaiken tämän vuoksi minä jaksan kiinnostua yhä uudestaan näistä kirjoista. Pidän noin ylipäänsäkin hömpästä, jossa tapahtumilla on  mielenkiintoinen ympäristö ja näihin kirjoihin liittyy myös kiinnostava historiallinen näkökulma. Joskus kirjan keskustelut ja tapahtumat tuntuvat hieman monimutkaisilta ja itselle tulee tunne, että välistä puuttuisi jotakin. Minusta olisikin mielenkiintoista lukea joskus joku kirja alkukielellä nähdäkseni johtuuko tämä alkutekstistä vai käännöksestä. Suomennoksissa näkyy muutenkin ajan kuluminen. Olen onnistunut löytämään antikvariaateista ja kirjaston poistomyynneistä 10 Andrewsin teoksista. Haluaisin lukea niitä enemmänkin, mutta kaikkia kirjoja ei löydy kirjastoista ja nettimyynnissä (antikvariaatit ja huutokaupat) pyörivät usein ne yhdet ja samat kirjat (jotkut kirjakerhopainokset ovat ilmeisesti olleet kohtuu suuria). Haluaisin kovasti lukea myös omaelämäkerran No Time for Romance (1977), mutta sitä ei löydy mistään (tai jos löytyy ulkomaisesta nettikaupasta a) hinta on kova ja b) en omista luottokorttia).

Tällä kertaa luetuksi tulivat:

Alakerran nuoret lääkärit

Kohti uutta päivää

Kommellusten vuosi

Kukkia tohtorilta

Salainen rakkaus

Tilaa rakkaudelle

Tyyntä ja myrskyä

Tyttö sateessa

Ja nämä vielä odottavat (kumpi tulee ensin: parantuminen vai yliannostus ;D

Kohtaus vuoristossa

Valoa osastolla 

Pikku Piglet – hän oli liian pieni ollakseen pigge – painoi syntyessään 965 grammaa. Heti siitä lähtien, kun hän oli syöksähtänyt hurjaa vauhtia maailmaan, hän oli saanut kaiken tahtomansa. Hän oli kasvoiltaan punainen, laiha, pumpuliin kääritty ja söi tyytyväisenä pipetistä, ja joka toinen tunti hänelle annettiin rintamaitoa ja konjakkitippoja. Hän tuoksui oliiviöljyltä ja alkoholilta. Hän makasi happiteltassa erikoislämpimässä sängyssään lastenosaston suojaisimmassa nurkassa ja hallitsi koko paikkaa…. Jos siltä vauvalta puuttui jotakin, hän muuttui siniseksi. niin yksinkertaista se oli.

(Tilaa rakkaudelle)