Viety viisaus

Talvi kävi tekemässä pikavisiitin, mutta sitkeä vesisade on ehtinyt sulattaa parikymmentä senttisen lumikerroksen. Ehdinkin jo ajatella, että talvi tuli liian nopeasti, pitkä syksy on ollut niin lämmin, etten oikein ole ehtinyt nauttia  kylmästä, märästä ja pimeästä, no nyt voi. Syksyn aika kiivaan työputken jälkeen pääsin nauttimaan peräti kahden viikon syyslomasta. Lomasuunnitelmat menivät vähän uusiksi, kun ensimmäisen virallisen lomapäivän hammaslääkärikäynti poiki peruutusajan ansioista viisaudenhampaan poiston parin päivän varoitusajalla. Kaksi edellistä visuripoistoa menivät hyvin sutjakasti, joten vaikka ehdinkin stressata poistoa pari päivää, en ajatellut että se olisi sen kummempi kuin edellisetkään. Ilkeä viisaudenhammas kuitenkin pilkisti esiin vain takanurkastaan ja koko loppu hammas oli tiukasti kiilautuneena vasten seuraavaa hammasta. Vähän hankala poisto ja hammas suostui lopulta lähtemään useampana palasena pois. Lopputuloksena, jos ei nyt sentään Tenavien suuri kurpitsa, niin ainakin pienen kurpitsan kokoon turvonnut, kipeä ja mustelmainen poski ja kipeä ien. Toisaalta saa olla varsin kiitollinen siitä, että penisiliini- ja tulehduskipulääkekuurin jäljiltä haava on parantunut (eikä esim. tulehtunut). Viikon jälkeen ien on hieman arka (sieltä taitavat tikit sulaa pois) ja vaikka kova ruisleipä on edelleen vältettävänä, nyt pystyy syömään jo kiinteää ruokaa ja ennen kaikkea nukkumaan molemmin puolisesti. Toispuoleinen nukkuma-asento nimittäin jumitti niskan siihen malliin, että tuli (pakko)loma myös neulomisesta. Onneksi on hyvät dvd- ja kirjavarastot. Meneehän se loma näinkin ja ehkä tämä oli sitten sopivaa lepoa aika tiukan työrutistuksen jälkeen. Hyvä työntekijä ”sairastaa” lomalla vai miten se meni :D

Kirjapinoista piti sitten kaivella esiin aiheeseen sopien nuoresta sairaanhoitajattaresta kertova Helen D. Boylstonin tyttökirjasarja Helena. Kirjailija ei suinkaan ole nimennyt päähenkilöä itsensä mukaan, vaan englanninkielisen alkuteoksen Sue on kääntynyt suomennokseen Helenaksi. Edellisen kerran olen lukenut sarjan joskus vuoden 2007 tai 2008 tietämillä, jolloin olin kotona toipumassa muutaman päivän sairaalareissusta. Nuoruudessa olen lukenut sarjan useampaan kertaan ja aikojen saatossa olen hankkinut itselleni kirjat Maija Karman kansikuvilla. Vaikka en ole koskaan haaveillut sairaanhoitajan tai lääkärin työstä, sarja jaksoi ja jaksaa edelleen kiinnostaa, koska se on hyvin ja aidosti kirjoitettu. Kirjoissa näkyy voimakkaasti kirjailijan tausta ja rakkaus sairaanhoitajan työtä kohtaan.  Tämä(kin) sarja on myös historiallinen katsaus sairaanhoidon ja lääketieteen kehittymiseen. Ja koska sarjasta on vaikea kirjoittaa mitään "paljastamatta" juonta, seuraava sitten paljastaa juonesta aika paljon.

Helenan vieressä oleva ovi avattiin ja tuttu valkea hahmo astui ulos pimeyteen. Tuo hahmo oli sisar Cameron. Helena painautui seinää vasten. Hän seurasi katseellaan uljasta päätä, joka tuntui olevan samaa sukua vanhojen rakennusten kanssa. Hiljaisena ja vakavana kuunteli sisar Cameron. – He kuuluvat yhteen, sairaala ja hän, ajatteli Helena. He ottavat suojiinsa meidät nuorina ja tyhminä ja tietämättöminä, vuosien kuluessa sadoittain ja sadoittain meidänlaisiamme, ja me lähdemme täältä rohkeina ja luottavaisina, unohtamatta heidän tukeaan vaikeinakaan hetkinä. Sisar Waring oli oikeassa. Minä alan vähitellen ymmärtää.

Helen Dore Boylston (1895–1984) syntyi Amerikan New Hampshiressä, hänen isänsä oli lääkäri ja vaikka Helen kiinnostuikin isän ammatin vuoksi lääketieteestä, hän päätyi opiskelemaan sairaanhoitajaksi, koska koulutus oli lääkärikoulutusta lyhyempi. Helen valmistui sairaanhoitajaksi juuri ennen ensimmäisen mailman sodan syttymistä, sota-aikana Helen pestautui töihin sota-alueelle Ranskaan ja sodan päätyttyä hän liittyi Punaiseen ristiin ja päätyi sen kautta tekemään töitä mm. Albaniassa, Saksassa ja Italiassa. Euroopassa hän tutustui Rose Wilderiin, joka oli Pieni talo preerialla –sarjan kirjoittajan Laura Ingalls Wilderin tytär. Rose toimi Euroopassa Amerikan Punaisen ristin toimittajana ja kiersi raportoimassa Euroopan oloista ja uudelleen rakentamisesta sodan jälkeen. Naisista tuli hyvät ystävät ja he tekivät myöhemmin yhdessä pitkän kiertomatkan ympäri Eurooppaa.  Helen alkoi kiinnostua yhä enemmän kirjoittamisesta ja Rosen uskotaan rohkaisseen paitsi äitiään myös Heleniä kirjoittamaan omista kokemuksistaan. Helen palasi takaisin Amerikkaan ja teki sairaanhoitajan töitä erilaisissa paikoissa. Hän alkoi kirjoittaa artikkeleita lehdille ja vuonna 1927 häneltä julkaistiin  'Sister': The War Diary of a Nurse.  Kiinnostaisi lukea, mutta eipä taida saada käsiin. Vuosina 1936-1940 ilmestyi 5 ensimmäistä osaa Sue Bartonista eli suomennettuna Helena Bartonista kertovaa sarjaa. Kirjojen arvellaan olevan suuresti omaelmäkerrallisia, ryyditettynä fiktiolla; Helen Boylston itse on kieltänyt suoran yhteyden, mutta on sanonut, että kirjojen tapaukset ovat oikeasta elämästä ja että kirjan Helenan parhaille ystäville kuten myös aviomiehelle löytyy esikuvat oikeasta elämästä. Toisin kuin kirjojen Sue/Helena, Helen Boylston ei mennyt koskaan naimisiin tai hankkinut lapsia. Kirjan Helen on temperamenttinen punapäinen lääkärin tytär, joka lähtee kotoaan New Hampsiherestä suuren kaupungin sairaalaan sairaanhoitajakouluun. Juuri niin kuin Helen D. Boylston itse! Sarjan viidennen osan jälkeen Helen siirtyi kirjoittamaan aivan toiseen ympäristöön sijoittuvaa kirjasarjaa, mutta palasi vielä Helenan pariin ja sarjan kaksi viimeistä osaa on julkaistu 1949 ja 1952.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa Helenan oppivuodet ja Sisar Helena keskittyvät Helenan opiskeluaikaan. Helena saa sairaanhoitajakoulusta kaksi hyvää ystävää: kanadalaisen Kitin ja rikkaasta perheestä olevan Connien. Heti ensimmäisenä iltana Helena eksyy suuren sairaalan maanalaisiin käytäviin ja kohtaa nuoren, tumman ja komean kirurgi Billin ;) 

- Oltuanne täällä sairaalassa jonkin aikaa saatte aivan toisen käsityksen siitä, sanoi hän hetken kuluttua vakavasti. Lääkärin ammatti on kyllä kiinnostavaa kaikkialla, mutta aivan erikoisesti täällä – täällä on paljon vanhoja perinteitä – niin paljon sellaista mikä velvoittaa; tämä vanha sairaala valloittaa ihmisen kerta kaikkiaan aivan kokonaan.

- En ole tullut ajatelleeksi asiaa koskaan tuolta kannalta, sanoi Helena. Tarkoitan… minä olen aina ajatellut, että olisi ihanaa olla sairaanhoitaja, mutta en osannut kuvitella, että voisi ajatella sairaalasta noin.

- Mutta niin se vain on. Joskus iltaisin kiipeän ylös vanhaan leikkaussaliin. Sitä käytettiin noin sata vuotta sitten, mutta nyt se on museona. Siellä todella tajuaa, kuinka huimaavasti lääketiede on edistynyt.

Hän (Bill) oli hetken hiljaa, mutta kun Helena ei virkkanut mitään, hän jatkoi.

- Siellä tuntee olevansa kuin toisessa maailmassa. Siellä on hiljaista ja kuu valaisee sinisiä seiniä ja vanhoja leikkausvälineitä, joita kuuluisat kirurgit joskus ovat käyttäneet. Tuntuu kuin tämän vanhan sairaalan sielu olisi siellä ylhäällä vanhassa leikkaussalissa.

 Opiskeluvuodet ovat täynnä haasteita, erilaisia sairaalan osastoja, erilaisia opettajia ja osastonhoitajia  ja ammatissa kasvamista. Toisen kirjan lopussa Bill kosii, Helena haluaa kuitenkin tulla oikeaksi sairaanhoitajaksi ja pyytää aikaa ennen avioitumista saadakseen ensin tehdä töitä. Kolmannessa Helena, Sininen sisar –kirjassa Helena ja Kit suuntaavat New Yorkin Henry Street Setlementtiin (järjestö joka on oikeasti edelleen olemassa) oppimaan sosiaalista sairaanhoitoa. Henry Street sairaanhoitajat kiertävät kaupungin köyhimmissä kortteleissa hoitaen ihmisiä näiden omissa kodeissaan. Sairaanhoidon lisäksi ratkaistaan jos jonkinlaisia ongelmia ihmisten elämässä. Helena rakastaa työtään, mutta Bill haluaakin naimisiin heti puolen vuoden jälkeen ja parin välille syntyy katkera välirikko, joka korjaantuu vasta kun molemmat suostuvat katsomaan asiaa toisen näkökulmasta.

Neljännessä kirjassa Helena tarttuu asiaan Bill joutuu yllättäen vastaamaan taloudellisesti eräästä vammautuneesta sukulaisestaan ja häitä on lykättävä. Bill työskentelee pienessä Springdalen kaupungissa ja ikävöivä Helena lähtee samalle paikkakunnalle löytääkseen töitä. Naimaton pariskunta ei kuitenkaan voi asua yhdessä ja Helena tarvitsee myös esiliinan. Pienessä kaupungissa ollaan varsin nurkkakuntaisia ja vanhoissa tavoissa pidättäytyviä, joten suhtautuminen muualta tullutta ja uudistusmielistä lääkäriä kohtaan on epäluuloinen. Kun vielä paikkakunnalla lähtee leviämään mystinen kulkutauti, Bill saa syyt niskoilleen. Onneksi reipas Helena ja sattumat selvittävät asiat. Johtajatar Helena –kirjassa Bill ja Helena päätyvät vihdoin naimisiin. Helena toimii uuden ja vastaperustetun pienen sairaalan sairaanhoitajakoulun johtajattarena ja Bill on, luonnollisesti, sairaalan ylilääkäri. Avioelämä ei kuitenkaan ole pelkkää onnea, sillä kun kaksi ihmistä muuttaa ensimmäistä kertaa yhteen, paljastuu toisesta odottamattomia piirteitä. Pienet asiat alkavat kasaantua ja kun niistä ei puhuta, ne muuttuvat ongelmiksi ja lopulta molemmat ovat salaa mielessään sitä mieltä, että toinen ei enää rakasta. Parin onkin opittava ratkomaan omat ongelmansa. Helenalle taas tuottavat harmia sairaanhoitajakoulun tietyt oppilaat. Kirjan lopussa Helena alkaa odottaa ensimmäistä lastaan ja sarja jää tauolle.

Helena kotirouvana –kirjassa kuvataan kirjaimellisesti Helenan roolia äitinä. Samalla ratkotaan naapurissa asuvan, hieman erikoisen taitelijan teini-ikäisen tyttären huolia. Vaikka Helena rakastaa lapsiaan, kaipaus töihin ja kutsumusammattiin on kova. Sarjan viimeisessä kirjassa Helena palaa sairaalaan Bill sairastuu vakavasti ja joutuu keuhkotautiparantolaan. Saadakseen muuta ajateltavaa, Helena palaa tavalliseen sairaanhoitajan työhön. Kaikki eivät osaa suhtautua siihen, että entinen johtajatar ja ylilääkärin vaimo työskentelee tavallisena hoitajana. Helena joutuu puntaroimaan työn ja perheen yhdistämistä, mutta kokee työn rakkaaksi.

Myöskään Helen Boylston ei kuvaa sairaanhoitotyötä kevyeksi, romantisoiduksi työksi tai pieneksi puuhasteluksi. Kyseessä on vaativa ammatti. Boylstonin rakkaus alaa kohtaan välittyy kirjoista ja sairaala ja potilaat ovat kuin yksi päähenkilö lisää. Näin aikuisena huomaa miten paljon ammatillista pohdintaa kirjat sisältävät. Jo opiskeluaikana Helena pohtii hyvän sairaanhoitajan piirteitä ja omia kykyjä toimia alalla. Kun hyvä ystävä Connie löytää aviomiehen, Helena on toki iloinen, mutta suree samalla sitä, että anestesiahoitajan työstä kiinnostuneen Connien ura tyssää ennen kuin on ehtinyt alkaakaan ja koko hieno koulutus päättyy avioliittoon. Toisaalta Helen itse jatkaa töitään avioliiton jälkeen ja jää kotiin vasta lasten syntymän myötä.

Kaksi viimeistä kirjaa on kirjoitettu selkeästi myöhemmin ja 1950-luvun Amerikassa vallitsevan hengen mukaan naiset haluttiin kotiin. Helena kokee äitiyden tärkeänä, mutta samalla murehtii omaa kutsumustaan työhön, meneekö koulutus ja palo työtä kohtaan ”hukkaan” kotona? Toiseksiviimeisessä kirjassa asia on ratkaistu sillä, että Helena tulee vielä kerran raskaaksi. Viimeisessä kirjassa Helena kuitenkin palaa töihin, vaikka pienin lapsista on vielä periaatteessa vauvaiässä. Helena rakastaa työtään ja töissä onnellinen, mutta potee samalla syyllisyyttä lasten takia. Onko mikään oikeasti muuttunut nykypäivää ajatellen? Kun Helenan koulua käyvä tytär alkaa oireilla käytöksellään ja toiminnallaan, koulussa ollaan sitä mieltä, että syy on paitsi isän sairastuminen ja poissaolo niin myös töissä käyvä äiti. Helena on jo irtisanoa itsensä, mutta tyttären käytöksen syyksi paljastuu aivan jotain muuta ja asiat palaavat normaaliksi. Aika vahva kannanotto äitien työssäkäynnin puolesta. Edellisen lukukerran jälkeen etsin netistä lisätietoja kirjailijasta ja jossain (en tietenkään enää löydä missä) oli kommentoitu tai kiinnitetty huomiota myös imettämisasioihin. 1950-luvulla velloi myös kiihkeä imetyskeskustelu (oikeasti muuttuuko mikään :D) ja tekstissä oli kiinnitetty huomiota siihen, että vaikka kirjassa puhutaan vauvojen syöttämisestä, mistään ei käy ilmi, imettikö Helena vai söivätkö vauvat pullosta. Tyttökirjojen häveliäisyyttä vai kannanotto imettämiseen, mene ja tiedä, mutta paljon erilaisia teemoja löytyy tyttökirjoistakin! 

Tyttökirjojen avioliitot nähdään usein seesteisinä ja onkin ihan mielenkiintoista, miten kirjoissa on nostettu esiin avioelämän ongelmat. Nykylukijasta tämä saattaa näyttää lähinnä hauskalta kuriositeetiltä, mutta kirjojen kirjoittamisen aikaan mies ja nainen saattoivat todellakin asua ensimmäistä kertaa yhdessä vasta papin aamenen jälkeen ja nainen saattoi vielä hyvässä lykyssä lähteä avioliittoon vanhempien kodista. Toista ei pysty tuntemaan kunnolla, ennen kuin on asunut hänen kanssaan, joten ihmekös tuo, jos yhteiselämä tuo esiin täysin uusia puolia. Viimeisen kirjan lopussa Bill palaa parantuneena keuhkotautiparantolasta, hyvä ystävä Kit on sitä mieltä, että Helena tulee irtisanomaan itsensä välittömästi. Bill on kuitenkin sitä mieltä, että nyt kun vaimo on päässyt taas töihin, häntä ei saa niin vain sieltä pois. Loppu jää auki, mutta rakkaus työtä kohtaan on kuvattu niin vahvaksi , että olen aina ajatellut Helenan jatkaneen edelleen töissä löytäen tavan yhdistää perhe ja työ.

- En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi niin hulluna sairaanhoitoon kuin sinä. Pane sairaanhoitajan puku yllesi – ja olet kuin mennyttä miestä. En voi käsittää sitä – ja kuitenkin minäkin pidän sairaanhoitajan työstä.

- Mutta sinä et ole koskaan ollut välillä poissa työstä. Siinä juuri on ero. En ymmärrä, kuinka sen selittäisin, paitsi että tuntuu kuin jotakin puuttuisi. Se on kuin jonkinlaista koti-ikävää työhönsä.

- Niin saattaa olla. Kitty myönsi, vaikka minulla ei ole ollut tilaisuutta huomata tuota eroa. Ja mitä oikeastaan tarkoitat, että olet ollut välillä poissa siitä? Et ole koskaan täydellisesti jättänyt terveydenhoitotyötäsi.

- Ei se ole sittenkään samaa. Ei ole olemassa mitään mikä olisi samanlaista kuin sairaanhoitajan työ osastolla, usko tai älä! Siihen sisältyy kaikkea.

Kirjat ovat kestäneet hyvin aikaa ja niitä on mielenkiintoista lukea vielä tänäkin päivänä. Kirjan maailma saattaa olla nykylukijalle outo, mutta toisaalta luo katsauksen siihen miten ennen on eletty. Toki kirjoista löytyy myös joitakin ärsyttäviä puolia ja kuten monessa muussakin tyttökirjasarjassa, myös tässä päähenkilö Helena on sekä työssä että kotiäitinä ärsyttävyyteen saakka täydellinen. Tätäkin sarjaa olisi joskus mielenkiintoista lukea alkukielellä. Olisin myös halukas lukemaan Boylstonin ensimmäisen, omiin sotakokemuksiin perustuvan, kirjan, mutta voipi olla mahdotonta saada sitä käsiinsä. Hyvät kirjat kestävät aikaa!