" Ehkä hän oli pihlaja mäntymetsässä, valkokukkainen ja hehkuvamarjainen, talvella lehdetön ja paleleva"

“Äiti, me leikitään taivasta. Mää oon Jumala. Tuolla on itku ja hammastenkiristys. Se on täynnä polttavaa laavaa. Anni istuu kyyryssä kerrossängyn liukumäen alareunalla ja nyyhkyttää. Mää en halua kuolla. En halua joutua tuliseen järveen. Mää haluan taivaaseen. Aava huomaa hiljaisuuteni ensimmäisenä, kapuaa alas yläsängystä, suoristaa siipiään ja sanoo, ettei se leikki ehkä ollutkaan kovin mukava. Mietin epätoivoisena, mistä aloitan. Tämä leikki loppuu nyt heti. Se on typerin leikki, mitä olette ikinä leikkineet. Kaikki lapset pääsee taivaaseen. Ja aikuisten taivaaseen pääsemisestä päättää vain Jumala, ei ihmiset. Katsokaa, miten paha mieli Annilla on. Aava rientää heti pyytämään Annilta anteeksi. Kaisla katsoo minua aivan kummissaan. Muttaku pyhäkoulussa sanottiin, että uskottomat joutuu kadotukseen. Äiti, ookko sää oikein uskomassa? Mietin mitä ihmettä sanon Annin äidille. Voi helvetti.”

En aina jaksa innostua kirjablogien ja julkisuuteen nousevien kirjojen hehkutuksista. Hehkutus saa joskus omat ennakko-oletukset liiankin korkeiksi ja jos ja kun oma kirjamaku onkin erilainen, odotukset eivät täyty ja seuraa pettymys. Kuitenkin useissa kirjablogeissa, facebook-kavereiden päivityksissä ja mediassakin esiin nostettu Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu pomppasi esiin niin voimallisesti ja oli aiheensa puolesta niin kiinnostava, ettei sitä voinut jättää väliin - onneksi. Minä olin onnekas varatessani kirjaa kirjastosta, pääsin jonoon toiseksi, nyt varausjono on ehtinyt hieman kasvaa. Heti kun tartuin kirjaan, aloin uumoilla että käsissä on paras tänä vuonna lukemani kirja. Luin kirjan – kahteen kertaan ja olen edelleen vahvasti tätä mieltä. Kirjaa lukiessa bongasin uutisen, jonka mukaan kirja on voittanut Vuoden kristillinen kirja –palkinno.

Kirja herätti paljon ajatuksia ja tunteita, joten jos et ole vielä lukenut ko. kirjaa, etkä halua tietää tarkemmin juonesta, seuraavaa ei kannata lukea.

Vilja ja Aleksi tapaavat toisensa opiskeluaikana ja rakastuvat. Rakastunut nuoripari ei kuitenkaan ole ihan samanlainen kuin useat muut kaltaisensa parit. Lestadiolaisina seurustelutavat ovat nykyajasta poikkeavia, sänkyyn mennään vasta avioliiton jälkeen ja ehkäisy on kielletty. Haaveetkin poikkeavat useiden muiden nuortenparien haaveista: viiden litran puurokattila, seitsemänkymmentä varvasta pitkän pirtinpöydän alla, lämmin, huolehtiva, turvallinen ja lapsuudenkotia parempi koti. Ja luja luottamus siihen, että "heidän lapsilukunsa varmasti olisi kohtuullinen, ehkä kuusi tai seitsemän, korkeintaan kahdeksan, muttei missään tapauksessa neljätoista, kuten lapsuudenperheessä, tietäväthän he, toisin kuin heidän omat äitinsä, tarkkailla kuukautiskiertoa ja sen että pitkä imetys suojaa naista melko hyvin uudelta raskaudelta."

Kahdenkeskinen avioelämä jää lyhyeksi, kun ensimmäinen lapsi ilmoittaa tulostaan. Mutta ei se mitään, lapset ovat lahja, suuri ilo ja onni! Mutta omat konstit eivät suojaakaan raskaudelta ja pian lapsia on kaksi, sitten kolme ja neljä. Aleksi auttaa ja tukee, mutta väsynyt kolmekymppinen Vilja on neljän pienen alle kouluikäisen lapsen kanssa kotona, eikä loppua näy. Elämä muuttuu vähitellen harmaaksi, raskaustestejä ei osteta yksittäin, vain halutaan melkein jo tukkupakkaus, joka kuukautinen rituaali tikun kanssa toistuu, jospa ei vielä tässä kuussa. Seuroissa naiset katsovat ensin vatsaa ja vasta sitten silmiin. Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaruksia. Virallisesti puheissa ei kerrota, että nainen pelastuu synnyttämällä lapsia, mutta lasten synnyttäminen on naisen osa. Vauva-ajasta ei ehdi nauttia, vanhemmista lapsista ei ehdi huolehtimaan tarpeeksi ja toiveena on, että lapset kasvaisivat mahdollisimman pian isoiksi. Vilja alkaa ajatella heitä, jotka vain lähtevät ja jättävät perheensä. Aleksi miettii mikä oli se hetki, jolloin hänestä alkoi tuntua, että hänen rakkautensa aiheutti kärsimystä Viljalle.  Ja sitten elämä heittää eteen uuden käänteen, täysin yllättävän vasemman suoran. Vilja on jälleen raskaana ja odottaa kaksosia. Vaikka kuinka vakuutellaan, että Jumala ei anna kenellekään niin suurta taakkaa ettei hän jaksa sitä kantaa, Vilja ei jaksa, vaan vaipuu mustaan masennuksen kuiluun.

Taivaslaulu on kertomus lestadiolaisesta perheestä, mutta samalla se on myös jotain paljon enemmän. Tarina on täysin fiktiivinen, mutta varmasti samanlaisia ajatuksia ja ratkaisuita joutuvat monet miettimään. Kirja nostaa esiin vaikeaksi koetun aiheen, se ei tuomitse, mutta kertoo aika karulla kielellä millaista elämän voisi olla.  Ja se herätti paljon kysymyksiä. Entä jos (hyvin hypoteettisesti ajateltuna) kaikki maailman ihmiset päättäisivät kirjaimellisesti noudattaa käskyä ”lisääntykää ja täyttäkää maa”? Mihin loppuisi maapallon kantokyky? Miten ulkopuoliset voivat perheessä puuttua johonkin niin intiimiin kuin ehkäisyasioihin?  Miten raamatun ohje "Älä tuomitse jottei sinua tuomittaisi" käy yhteen esim. kirjassa kuvattujen hoitokokousten kanssa? Miten niin oikealta tuntuva ratkaisu voi olla muiden silmissä niin väärin? Lukiessa oli myös pakko pohtia, kuka lopulta määrittelee, mikä tapa uskoa on oikea. Jos minusta tietyt lestadiolaisuuden piirteet tuntuvat vääristyneiltä, joku saattaa yhtä hyvin katsoa minun tapaani uskoa ja todeta sen täysin vääräksi. 

Aleksi ja Vilja puhuvat lapsilleen rakastavasta ja hyvästä Jumalasta, joka armahtaa ja haluaa kaikille pelkkää hyvää. Pyhäkoulussa opetetaan, että uskottomat joutuvat kadotukseen ja poikkeava äidin selitys saa lapsen epäilemään, että onko äitikään oikein uskomassa. Lapsen pelätessä äidin kuolemaa hän uhmaistuksissaan sanoo, että jos äiti kuolee ja menee taivaaseen, lapsi vaikka juoksee rekka-auton alle päästäkseen äidin luo. Johon mummo toteaa, ettei itsemurhaajat pääse taivaaseen vaan joutuu tuliseen järveen. Ei lapsi osaa käsitellä tällaista ajattelutapaa. Aiheestaan ja jopa ahdistavuudestaan huolimatta kirja kaunis ja toiveikas tarina rakkaudesta, peloista, äärirajoille joutumisesta, selviytymisestä ja uskosta.

 

”Jumala ei kosta, rankaise tai loukkaannu. Ihmiset saattaa olla semmoisia, mutta Jumala ei. Jotkut saattaa kuvitella, että Jumala loukkaantuu niin kuin ihmiset, suuttuu ja hylkää, mutta ne on ymmärtäny ihan väärin. Jumala on rakkaus. Jumalan tärkein tehtävä on rakastaa. Silloin kun ihmisellä on hätä, niin kuin sulla äsken, Jumala rakastaa aivan erityisesti. Se haluaa aina lohduttaa sitä joka murehtii. Muistatko vielä ne kaks muistolausetta, jotka sait vasta pyhäkoulusta? Ne kertoo, minkälainen Jumala on: Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet.”

Kirja on kieleltään äärettömän kaunis, jopa runollinen ja tekstiä on ilo lukea. Kirjan rakenne on monimuotoinen, eikä etene suoraviivaisessa aikajärjestyksessä. Siinä ollaan ”nykyhetkessä”, käydään takautumina sekä Viljan että Aleksin lapsuudessa, kerrataan seurusteluaikaa, lisäksi tarinaa kuljetetaan eteenpäin blogitekstein, Viljan tuskaisin ajatuksin ja lasten kuvitteluleikin kautta (Nyt tän Anniinan pitäs lähteä äkkiä sairaalaan… Anniina pukis mustat vaatteet, pitkän hameen ja pitsipuseron että näyttäs arvokkaalta eikä polvet näkys ja olkapäät, jos tulis kuolema). Kirjasta välittyy niin Viljan kuin Aleksinkin tunteet. Voisi kuvitella että suhteellisen lyhyeen kirjaan mahdutettuna tämä kaikki tekisi kirjasta sillisalaatin, mutta näin ei käy. Kirjailija on äidinkielenopettaja, hallitsee kielen ja kirjoittamisen. Kaikista elementeistä syntyy yhtenäinen ja eheä tarina, ja esim. lapsen kuvitteluleikkien tyyliin kirjoitetut osuudet ovat omalla tavallaan varsin hätkähdyttäviä.

Asiat eivät todellisuudessa mene aina näin. Lestadiolaisten joukossa on toki perheitä, jotka ovat aivan täysin tyytyväisiä suurperheeseensä. Mutta masennusta ja epätoivoa ei saa vaieta pois. Ehkä asioista uskalletaan vielä joskus puhua avoimesti ja ehkä tämä kirja osaltaanon aukaisemassa tietä, vaikka onkin saanut osakseen myös kritiikkiä nimenomaan lestadiolaisilta.

Kirjan sanoma on (tai ainakin minulle oli) loppujen lopuksi hyvin lohdullinen ja lohduttava.

Aleksi oli myös puu. Hän ei ollut voinut valita maata, johon hänet istutettiin. Ei toisia puita, joiden seuraan hänet asetettiin. Hän oli kasvanut synnyinmaassaan, siinä valossa ja varjossa, niissä tuulissa ja sateissa, ja työntänyt juurensa syvälle multaan pysyäkseen pystyssä. Hän oli kiintynyt kasvupaikkaansa, omaan kotimetsäänsä, vaikka muitakin hyviä metsiä oli varmasti olemassa. Oman rungon siirtäminen juurinen oli kuitenkin työlästä.

Pitkään Aleksi oli ajatellut, että koko metsän piti olla samanlainen mäntymetsä. Nyt hän ajatteli, että yhteen metsään mahtui monenlaisia puita. Ei ainoastaan oikeita ja vääriä. Ehkä hän oli pihlaja mäntymetsässä, valkokukkainen ja hehkuvamarjainen, talvella lehdetön ja paleleva. Hän oli lakannut kantamasta taakkaa siitä, ettei ollut pitkä suora mänty. Hän uskoi, että Jumalan huolenpidossa saisivat elää muutkin puut.