Sellainen on naisen mieli. Isot murheet, mutta pienestäkin nauru.

Joululomalla on ollut aikaa neuloa, mutta ennen kaikkea lukea. Kuvan tossut neuloin Pirtin kehräämön hahtuvakiekosta ja ne on huovutettu pesukoneessa 60 asteessa. Vieressä levällään ovat jämälankaraitajoulukalenterivillasukkien lankakerät, tosin aloitin vasta lomalla ja ihan ei ole menty virallisten kalenteriohjeiden mukaan.

Ja lomalla on kaivannut välillä myös kevyempää hömppää tai viihdettä, niin kuin sitä voisi kauniisti kutsua. Joulupukki toi tuomisinaan Taivaslaulun, mutta säkkiin oli päässyt myös kevyempiä uutuuksia. Yksi kirjoista oli Tuija Lehtisen Morsiuskamari.

Neela Naakka työskentelee vuokratuolikampaajana pienessä parturikampaamossa. Hän asuu Nappikaupan kadun varrella suutarin talon yläkerrassa. Jokainen asunnossa 2000-luvulla asunut nuori nainen on löytänyt kadun väestä sen oikean. Kuka valloittaa Neelan sydämen? Neelan rakkaan opiskelukaverin äiti tekee sukututkimusta, joka liittyy Nappikaupan kadun asukkaisiin. Eräänä iltana hän joutuu auton yliajamaksi ja menehtyy vammoihinsa. Neela alkaa miettiä, oliko kyse sittenkään onnettomuudesta.

Kirja sijoittuu samalle kadulle ja osittain samojen ihmisten elämään kuin aikaisemmin julkaistu Nappikaupan naiset. Kadun elämä on muuttunut siltä osin, että osa edellisen kirjan liikkeistä on lopettanut ja tilalle on tullut mm. tuo parturikampaamo. Kirja on taattua Lehtistä: vähän leikittelyä ihmisten nimillä ja luonteenpiirteillä, tuttuja hahmotyyppejä ja tuttuja ongelmia. Kirja ei minun kategorioissa nouse Lehtisen parhaimmistoon, mutta toisaalta ei myöskään ole huono. Nopeasti luettavaa viihdettä, jonka parissa jaksaa olla. Hienoinen heppoisuus (heppoisuus hömppä genren sisällä ;) saattaa selittyä sillä, että  tarina on ilmeisesti julkaistu Me naiset –lehden jatkokertomuksena. Tai ainakin netistä löytyvät jatkokertomuspätkät. Tosin en jaksanut verrata onko tarina täsmälleen sama vai onko kirjaan tehty jotain muokkauksia. Lukiessa aloin epäillä tätä, sillä esim. lukujen vaihtokohdat ovat osittain sen verran dramaattisia, että ne jatkokertomuksena saisivat lukijan odottamaan seuraavaa osaa. Jotkin muutkin jatkokertomukset ovat päätyneet kirjaksi ja eivät ole kirjoina ihan parhaimmasta päästä (esim. Mies taskussa). Tuija Lehtisen aikuisten kirjat ovat ihan alussa olleet romantiikan ja jännityksen (useamman kerran kuolemantapauksen selvittelyn) yhdistelmiä. Ihan niin pitkälle murhatutkimuksissa ei tässä kirjassa mennä, vaan kuolemantapaus on enemmänkin (ennalta-arvattava) sivujuonne. Kirjasta tulee vähän mieleen Rafaelin enkelit, vaikkei tämän kirjan kuolemantapaus ollutkaan päähenkilölle mitenkään kovin läheinen.

Ja kun hömpän makuun pääsin, kaivelin hyllyistä lisäksi Enni Mustosta ja ei niin kovin talvisessa joulussa päädyinkin lukemaan kesään sijoittuvan Morsiuskesän.

Suomen suvi on kukkeimmillaan, kun maajusseille emäntäehdokkaita etsivän tv-sarjan kovaonniset kuvaukset saavat uuden suunnan ja kuvaajaa tuuraamaan pyydetään Suvelan Lauraa. Navetanvinttien sijaan Laura on viime vuodet kolunnut maailman kriisipisteitä tähtitoimittaja Jarkko Saaren kuvaajaparina. Viimesyksyisellä Bagdadin keikalla Jarkko menehtyi autopommi-iskussa, ja myös vakavasti loukkaantunut Laura on siitä lähtien ollut toipumislomalla. Sitten soittaa Kikka, Jarkon entinen aviovaimo, joka on lopultakin päässyt ohjaamaan omaa tosi-tv-sarjaansa: ”Laura hei, sä sait Jarkon enkä mä nostanut meteliä. Sä olet tän mulle velkaa.” Hädässä ystävä tunnetaan, niin myös rakkaat viholliset. Lauralla onkin edessään työmaata, sillä maitotilan Jussi vaikuttaa varsin vastahakoiselta ja tilan vanhaemäntä suorastaan tuhahtelee ja nakkelee niskojaan, jos nyt ylipäänsä suostuu tulemaan esiin kamaristaan. Maatalon kasvattina Laura hallitsee myös navettahommat ja saa Jussinkin suosiolliseksi kuvauksille vetoamalla siihen, että maaseudulla asuvilla on suoranainen velvollisuus kertoa tärkestä elämäntavastaan, harmi vain, että tietokoneen valitsemat kaksi emäntäehdokasta eivät tunnu istuvan tilan arkeen. Saatuaan homman pulkkaan, kuvausryhmä siirtyy viimeiseen kohteeseen ravitallille, mutta Laura huomaa ajatusten harhailevan edellisessä tilassa ja ennen kaikkea Jussissa.

Enni Mustonen on minusta melkein parhaimmillaan kuvatessaan joko maaseutua tai sitten historiallisen ajan tapahtumia. Toki maaseudun kuvaus voi olla vähän liiankin idyllistä, mutta ainakin Mustonen antaa arvon arkiselle aherrukselle; tilan työt täytyy tehdä, olivatpa työt sitten navettahommia, peltotöitä tai byrokratian vaatimaa kirjanpitoa. Enni Mustonen on tehnyt hyvin oman versionsa suositusta "maajussille morsian" -tyyppisestä ohjelmasta ja arjen kuvaus on mielenkiintoista. Jälleen yksi viihdyttävä kirja.

 

Itse luokittelisin nämä molemmat kirjat nimenomaan hömpäksi, en chick lit –kategoriaan. Kirjojen hahmot ovat suht normaaleja, asuvat pienessä kaupungissa tai maaseudulla, käyvät töissä arkisissa ammateissa, painivat rahaongelmien kanssa, biletystä on tuskin ollenkaan jne.. Hömppä on toki kevyttä, ja sen oikean löytää takuuvarmasti, mutta muuten kuitenkin kirjan elämä on yleisesti suht realistista ihmisten arkielämää. Tästä syystä pidänkin enemmän hömpästä kuin tuosta toisesta genrestä.

 

Arkihuolesi kaikki heitä!

Hyvää joulua sinulle, miten sitten ikinä joulusi vietätkään! Tai vaikka et viettäisi ensinkään. 

Arkihuolesi kaikki heitä kuvaa hyvin omaa joulua: joulu on paitsi suuri juhla, se on myös hengähdystä syksyn arkisesta aherruksesta. Omaan jouluuni kuuluu usein tietyt perinteet. Toki joulu tulee ilman näitä perinteitä (on aina tullut, vaikkeivät nämä asiat ole toteutuneet), mutta toteutuessaan ne tuovat jouluun oman tunnun. Joulukuusi koristellaan aatonattona, hautausmaalla käydään aattoaamuna, tutut koristeet, kinkku, joululaulut, Lumiukko, Ihmeellinen on elämä, joulukirkko….. Yksi perinteistä on ollut julkaisemisestaan saakka Rosamunde Pilcherin Talvipäivänseisaus tai alkukielellä Winter Solctice, riippuu vähän vuodesta kummalla kielellä sen lukee. Ja lukeminen pitää tietysti aloittaa 21.12. ja mieluiten heti aamusta ;) Tänä vuonna huomasin, että omat kappaleeni kirjasta, sekä suomennos että alkukielinen versio, olivat eri paikkakunnalla kuin minä, mutta onneksi kirjasto pelasti!

Tämä sympaattinen hyvänmielen kirja sopii kuin nakutettuna jouluun. Seuraava paljastaa kirjasta aika yksityiskohtaisia tietoja. Lukukokemus on toki aina subjektiivinen, mutta tämän kirjan kohdalla se on minulle perinteen takia sitä vielä enemmän, joten kaikki eivät ehkä tästä(kään) pidä ihan yhtä paljon…

"Joulukuu 22.

Kun Elfrida keskitalvella heräsi pimeään tässä kylmässä ja pohjoisessa maankolkassa, hän avasi silmänsä eikä hänellä ollut ajasta aavistustakaan…… Tänä aamuna hän ojensi kätensä ja kelloa katsoessaan huomasi, että se oli puoli kahdeksan. Elfrida nousi hiljaa vuoteesta, otti paksun aamutakkinsa ja työnsi jalkansa tohveleihin ja meni sulkemaan ikkunan. Satoi taas lunta, ei pyryttämällä, mutta tuuli puhalsi räntäisiä hiutaleita mereltä. Ne kieppuivat ja tanssivat kirkon ympärillä ja hautausmaan puiden mustien oksien lomitse ja hohtivat katulamppujen loisteessa kullanvärisinä."

Vaikka kirja huipentuukin talvipäivänseisauksen juhliin ja joulunviettoon, tarina alkaa paljon kauempaa. Entinen näyttelijätär, viehättävä ja epäsovinnainen Elfrida Phipps vetäytyi levottomasta Lontoosta viettämään rauhallisia eläkepäiviä pieneen Dibtonin kaupunkiin. Elfrida kaipasi elämänmuutosta, sillä suhde naimissa olevan kuuluisan näyttelijän kanssa oli päättynyt miehen kuolemaan ja Elfrida oli tippunut vähän kuin tyhjän päälle. Mutta pienessä kylässä oleva talo on mukava, koiratarhalta mukaan lähtenyt pieni Horace on täydellinen kumppani, käsityö tuovat lisäansioita ja seudun muut ihmiset tuntuvat mukavilta. Kylän tahtonainen on Gloria, joka on mennyt naimisiin melkein Elfridan ikäisen Oscarin kanssa ja Oscarin ihmeeksi hän on saanut vielä vanhoilla päivillään ihanan tyttären. Elfrida on tyytynyt ajatukseen viettää yksinäiset eläkepäivänsä kylässä, mutta kohtalolla oli vielä yllätyksiä jäljellä; Oscar menettää perheensä hirvittävässä onnettomuudessa ja hän tarvitsee avukseen viisasta ja maailmaa nähnyttä Elfridaa.  Glorian edellisestä avioliitosta olevat pojat haluavat myydä talon ja häätää Oscarin pois. Hätäratkaisuna Oscar ja Elfrida lähtevät Skotlantiin, vanhaan perintötaloon. Oscarin toipuminen vie aikaa, hän suorastaan pelkää törmäävänäsä kylän tuttavalliseen vanhukseen ja karttelee kylän ymmärtäväistä pappia. Kaksikko sulkeutuu kahdestaan talviseen Skotlantiin: ei joulua, ei hössötystä, ei lahjoja, ei juhlia, ei koristeita, ei ylimääräisiä ihmisiä. Mutta taloon päätyy erinäisten sattumien kautta myös muita elämän kolhimia ihmisiä. Elfridan kaukainen sukulainen Carrie on palanut ulkomailta sydän särkyneenä ja Carrien teini-ikäisellä sisarentyttärellä Lucylla ei ole paikkaa missä viettää joulua. Sattumusten kautta taloon päätyy myös Sam, joka myös yrittää löytää uutta suuntaa elämälleen uuden työpaikan kautta, ja kun lumimyräkkä sulkee tiet, yksinäistä joulua odottanut Sam huomaakin  saaneen yllättävää seuraa. Jokaisella heistä on omat ongelmansa, jokainen heistä tarvitsee jonkun muun apua ja tukea ja jokainen heistä oppii jotain uutta elämästä ja itsestään.

Vaikka Talvipäivän seisaus näyttääkin päälle päin varsin kevyeltä kirjalta, ja sitä se osittain onkin, se käsittelee kuitenkin vakavia aiheita: vanhenemista, yksinäisyyttä, kuoleman hyväksymistä, anteeksiantamista ja uusia alkuja. Kirja kulkee vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta ja jos jotakin haluaa kritisoida, henkilöiden ääni ei aina erotu kovin selkeästi toisistaan. Pilcherin kirjoitustyyli on lempeää ja kuvailevaa, hän kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti Skotlannista. Vuonna 2000 julkaistu kirja on viimeinen Pilcherin kirjoittama kirja ennen kuin hän vetäytyi eläkkeelle ja kirjasta onkin havaittavissa tiettyä sentimentaalisuutta. Teini-ikäisen Lucyn kaikki puheenvuorot eivät ehkä ole aina ihan iänmukaisia, mutta Pilcher osaa kuvata hyvin vanhenevan naisen tuntoja. Kustantaja kirjoittaa ajat sitten julkaistussa kirjaesittelyssä (ja hieman ehkä markkinahenkisesti hehkuttaen): ” Pilcher kirjoittaa kunnioittavasti ihmisistä, rakastaen kirjansa henkilöitä ja opettamalla lukijaa rakastamaan niin itseään kuin muita, olemaan armollinen, katsomaan virheitä sormien läpi. Kirja tulvii rakkautta, kiintymystä, ymmärtäväistä syliä. Se saa pahatkin asiat talttumaan lukijan sydämessä. … Kirja on rakkauden ylistys, Jumalan ylistys.” Hituisesta mahtipontisuudestaan huolimatta hyvin sanottu ja olen kommentista täysin samaa mieltä ;) Tästä alkaa minun jouluni….

 

 

Runolliset lapaset

Neidonkyynel

Neidonkyynel lapaset ovat saaneet innoituksensa runosta ja mallin luoja Emma Karvonen kuvailee lapasia näin: "Sirot palmikot kulkevat Neidonkyynel -lapasten pinnalla kuin kyynelten helminauhat."


Olen jo pitkään halunnut neuloa tämän mallin ja kun bookcrossing sivustolla roosa nauha -kirjavapautushaasteeni yksi voittajista toivoi lapasia, tulikin oiva tilaisuus testata mallia. Saajan toiveena oli ruskeaan sävyttyvään takkiin sopiva väri ja kun varastosta löytyi sopivantuntuinen lanka ja saajan käden kokokin tuntui sopivalta, ei kun toimeen. Lankana on Schachenmayrin Extra Merino - ihanan pehmyt lanka neuloa. Lisäsin mallin helmineulepaneeleihin muutaman silmukan lisää, jotta koko osuisi oikeaan. Puikot numeroa 3. Malli oli kiva neuloa, palmikot neuloituivat helposti ja taisinpa jopa oppia pitämään pikkupalmikoista ;). Lankaa näihin meni 65g, joten saatanpa neuloa lopusta langasta itselle pienet ranteenlämmittimet samalla mallineuleella.

Metsänneitojen yölaulu

Katsohan kristallivettä!
Soljuu se kyynelettä
salmeen hiljaiseen.
Laulavat helmiäiskalat.
Itsekin laulaa alat
yöhön hopeiseen.

Laulusi kilahtaa veteen
huutuevien eteen,
helmeksi simpukkaan.
Kuutamoyönä on väärin
laulaa mielin määrin...
Joudu jo nukkumaan...

Marja-Leena Mikkola