"Yksinäisyys on äitimme, joka karaisee lapsensa"

Luin Enni Mustosen uusimman kirjan Paimentyttö jo parisen viikkoa sitten, mutta reissailun ja sairastelun jälkeen kirjoittaminen on vähän venähtänyt.

Tämän uutuuden piti ilmestyä vasta syksyllä (kuten Mustosen kirjoilla on tapana), joten olin positiivisen yllättänyt, kun löysin kirjan kaupasta jo kesäkuun puolella. Kirsti Manninen on julkaissut viihderomaaneja Enni Mustonen –nimellä jo vuodesta 1984 alkaen. Itse olin lukiolainen 1990-luvun loppupuolella, kun löysin Mustosen kirjat ja ihastuin. Pidin, ja pidän edelleen, Mustosen tavasta kirjoittaa arkísia tarinoita ja erityisesti olen pitänyt kirjoista, jotka sijoittuvat menneisyyden historiallisiin tapahtumiin. Kirjoissa historia on taustalla ja se näkyy usein enemmän kirjan ykislöiden elämän kautta. Kirjojen pääosassa ovat yleensä vahvat naiset ja kirjat ovat usein näiden naisten kasvukertomuksia. Sitä on myös tämä uusin kirja.

Enni Mustosen Paimentyttö aloittaa uuden sarjan Syrjästäkatsojan tarinoita. Tässä sarjassa Mustonen sekoittaa fiktioonsa entistä enemmän faktaa, sillä kirjoissa kurkistetaan Suomen kulttuurin historiallisten merkkihenkilöiden elämään heidän piikana toimivan nuoren naisen elämän kautta.

Asemamiehen tytär Ida Erikson ehti viettää onnellisen lapsuuden Pohjanmaalla ja pääsi jopa kahdeksi vuodeksi suomenkieliseen kouluun, kunnes isän kuoleman jälkeen tytär ja äiti joutuivat Uudenmaan ruotsinkieliselle alueelle, äiti lypsäjäksi ja tytär paimentytöksi.  Kun äitikin kuolee, vasta 13-vuotias köyhä ja orpo Ida saa oppia, että köyhän on oltava nöyrä ja sopeutuvainen. Ida päätyy piiaksi alueen kartanon isoon navettaan, jossa navettaa hoitava karjakkoneiti ottaa hänet siipiensä suojaan. Erinäisten sattumusten kautta nuoren tytön elämä vie hänet lopulta pikkupiiaksi itsensä Zachris Topeliuksen kotiin. Vähitellen Ida tutustuu vanhenevaan, vatsavaivoista kärsivään kirjailijaan ja suurmieheen, oppii yhä enemmän ruotsinkieltä, pääsee lukemaan rakastamiaan tarinoita ja varttuu nuoreksi naiseksi. Elämä voi kuitenkin olla yllätyksellistä ja vaikka koko Topeliuksen suku onkin Idalle ystävällinen, piian elämä poikkeaa kovasti säätyläisten elämästä.

Tämä Enni Mustosen kirja poikkeaa hieman hänen edellisistä historiallisista sarjoistaan. Paitsi, että kirjoissa on enemmän oikeasti  eläneitä henkilöitä, kirjassa on tällä kertaa vain yksi kertoja, jonka tarina mitä ilmeisemmin jatkuu seuraavassa osassa. Historialliset tapahtumat ovat jälleen enemmän viitekehyksenä ja kirjasta saakin enemmän irti, jos muistaa jotakin Suomen historiasta ajasta johon kirja sijoittuu (1800-luvun loppu). Kirjaa varten on tehty selkeästi taustatyötä ja kirjalla onkin kattavat facebook-sivut, joilta löytyy tietoa, kuvia, karttoja jne. Topeliuksen suvun henkilöistä ja alueista, joille kirja sijoittuu. Pakko todeta, etten tiedä juuri mitään Topeliuksen henkilökohtaisesta elämästä, mutta kirja kieltämättä paitsi herätti innon ottaa selvää niin myös innon lukea Topeliuksen ja hänen lähisukunsa kirjoittamia kirjoja. Kirjassa ja sarjassa viehättääkin näkökulma, jossa ulkopuolisen nuoren tytön silmin päästään kurkistamaan suomalaiseen historiaan, säätyläisperheiden elämään ja siihen, millaista elämää historiaan jääneet ihmiset ovat oikeasti voineet elää. Ja on sitä fani-kulttuuria näköjään ollut ennenkin, kyse ei ole vain nykypäivän ilmiöstä :D Toisaalta kuinkakohan moni nykypäivän julkkiksista mahtaa olla yhtä seurattu vielä vanhoilla päivilläänkin.

Kirjan ajankuva tuntuu aidolta ja teksti on jälleen kerran kirjoitettu vetävästi, tämä olikin pakko lukea melkein yhteen pötköön ja yötä myöten. Lopussa iski taas tuttu harmi: tarinan jatkoa joutuu odottamaan seuraavan vuoden ajan. Kirjassa on toki paljon tuttuja teemoja Mustosen aikaisemmista kirjoista (myös Hovimäestä, jota Mustonen eli Manninen on ollut kirjoittamassa), mutta kirja on kaikin puolin kiinnostava kokonaisuus. Kirjan maailma näyttää kaksijakoisen kuvan 1800-luvun elämästä. Yläluokkaisen perheen lapset ovat käyneet koulut, heillä on vapaa-aikaa, he matkustelevat, pitävät hauskaa, leikkivät myös aikuisina ja heidän elämänsä on turvattua. Toisaalta myös heillä on omat vaikeutensa. Samaan aikaan on kuitenkin ihan normaalia, että alempaan luokkaan kuuluva, ei edes vielä rippikoulua käynyt tyttö tekee täyttä työpäivää tehden fyysisesti rakasta työtä, on toisista riippuvainen ja elää elämää, joka saattaa sattuman johdosta muuttaa täysin suuntaansa.

”- Eikö Idan tee yhtään mieli mennä muiden kanssa leikkimään? Toini neiti kysyi…
Pakarituvan edustalla oltiin nyt sokkosilla. Professorikin näkyi istuvan naureskelevan penkillä koivun katveessa keppiinsä nojaten, vaikka olisi ollut jo päivälevon aika.
- Nehän on lasten leikkejä, tokaisin ihmeissäni. Toini-neidillä oli joskus niin merkillisiä kysymyksiä, ettei tiennyt, mitä olisi pitänyt vastata.
- Onhan siellä Annakin, vaikka on Idaa, vanhempi…. – Ihminen ei ole koskaan liian vanha leikkimään.”

Vaikka kirjassa sivutaan historiassa oikeasti eläneitä henkilöitä, kirja on ennen kaikkea Idan tarina; nuoren, vahvaksi oppivan naisen kasvutarina ja tarina myös siitä miten kovaa ja toisaalta myös sattumanvaraista ja yksinäistä elämä voi olla.

”Hätkähdin, kun Alta tarttui kylmin sormin molempiin käsiini ja sanoi, että me kaksi olemme samaa heimoa, yksinäisten sukua… Olin varma, että Alta oli menettänyt lopullisesti järkensä. Vasta ylhäällä vinttikamarissa, kun istuin yksin sänkyni laidalla, ymmärsin hänen olevan oikeassa. Yksinäisyys on äitimme, joka karaisee lapsensa, ihan niin kuin Alta oli sanonut. Heikot eivät kestä, vaan tuhoutuvat. Vahvat se opettaa elämään muiden joukossa, mutta koskaan he eivät voi unohtaa."

Köh, köh ja niisk, niisk

Kohta iskee vieroitusoireet neulonnasta. En ole oikeastaan saanut koko viikolla neulottua, no tänään sain tehtyä hieman sukkaan. Maanantaina piti mennä töihin ja sitten iski kesken työviikon kunnon kesäflunssa, viikonloppu on mennyt lähinnä lukiessä hömppä-romaaneja ja katsella pari leffaa, niin ettei ohessa jaksa edes neuloa. Saattoi muuten käydä kyh-neulonnalle köpelösti.

Viikonloppu

Viikonloppu <3

 

Titityyn kesämiitti -kuvia (Titityyn Facebook-sivut)

Kantriversio Tainasta (youtube)

Hömppää kesäyössä

    Kyh-in aikana lukeminen on jäänyt todella vähällä ja en muista milloin olisin viimeksi lukenut näin vähän. Neuleharrastuksen aktivoituminen on muutenkin hieman hiljentänyt lukutahtia. Tämänkin Robertsin trilogia ehti jo ilmestyä kokonaisuudessaan, ennen kuin tartuin siihen. Hömppää varten tarvitaan oikea mielentila ja kesäloman yön tai aamut ovat parasta aikaa sohvalla lukemiseen. Tutustuin Nora Robertsiin lukioikäisenä kun sain lahjaksi kirjan Kätketyt kalleudet. Ja se oli menoa. Ensin luin ja pikkuhiljaa hankin omaksi sen mitä oli julkaistu suomeksi. Sitten kun tajusin, että Robertsilla on paljon sellaisia kirjoja, joita ei ole suomennettu, kokoelma vain karttui. Ennen varsinaisia romaaneja Robets kirjoitti Harlequin kirjoja ja niitäkin on tullut hankituksi. Lopetin kokoelman laskemisen, kun kokoelmassa oli 100 Robertsia ja siitä on jo jonkin verran aikaa... Tällä kertaa tartuin Robertsin Boonsboro Inn -trilogiaan. Jos mahdollista, nykyään luen Robertsit mieluiten englanniksi.
   
Pienessä Boonsboron kaupungissa Montgomeryn veljekset Becket, Owen ja Ryder sekä heidän leskeksi jäänyt äitinsä kunnostavat vanhaa rakennusta hienoksi ja originaaliksi majataloksi. Majatalon jokaisesta huoneesta tehdään uniikki ja huoneet nimetään kuuluisan rakastavaisparin mukaan. Ennen pitkään, lähinnä puuhakkaan äidin ansiosta, kunnostusurakka laajenee koskemaan leipomoa, lahjakauppaa, ravintolaa, kuntosalia ja mitä nyt puuhakas äiti vielä keksiikään. Mutta majatalossa tapahtuu jo ennen kuin se on saatu valmiiksi ja avatuksi, sillä ikivanhassa majatalossa tuntuu majailevan nainen Amerikan sisällissodan ajoilta. Kaupungissa asuu myös kirjakauppaa pitävä yksinhuoltaja Clare, pitzapaikan omistava Avery ja lopulta näiden kahden naisen vanha ystävä Hope palkataan majatalon emännäksi.

The Next Always
 Arkkitehti Beckett on ollut ihastunut Clareen jo kouluajoista saakka, mutta Clare on päätynyt naimisiin miehen kanssa, josta tuli sotilas. Claren odottaessa kolmatta lastaan mies menehtyi ja lopulta Clare muutti kolmen pienen poikansa kanssa takaisin kotikaupunkiinsa. Lopultakin Claren ja Becketin välillä kipinöi, mutta becket saa todeta, että yksinhuoltajan arki ei ole kovin mutkatonta ja että kolmen, alle kouluikäisen, toimintasankareista pitävän poikajoukon kanssa on tekemistä. Lisäksi Clare huomaa saavansa huomiota toiseltakin mieheltä, tällä miehellä vain tuntuu olevan pelottava pakkomielle Clarea kohtaan, onneksi kummitus pelastaa päivän.

The Last Boyfriend
Montgomeryn veljessarjan keskimmäinen Owen ja irlantilaista sukua oleva Avery ovat olleet aina ystäviä. Owen on perheensä moottori; listojen laatija, väsymätön organisoija, joka vastaa veljesten rakennusprojektien yksityiskohdista. Avery on taas räväkkä, hiustensa väriä jatkuvasta vaihtava päättäväinen nainen, joka toteuttaa vaikka minkä suunnitelman. Averyn äiti on hylännyt perheensä Averyn ollessa vasta lapsi ja siitä saakka ainoaksi lapseksi jääneen Averyn elämän tärkein ihminen on ollut hänen isänsä. Owenin ja Averyn välinen ystävyys muuttuu joksikin muuksi, mutta onko sillä kummankaan taholta pysyvää pohjaa?

The Perfect Hope
 Hope johti osaamisella ja taidolla suuren kaupungin isoa hotellia ja seurusteli hotellin omistajan pojan kanssa, kunnes tämä paukautti menevänsä naimisiin aivan toisen naisen kanssa. No olisi mies tarjonnut Hopelle salaisen rakastajattaren paikkaa, mutta Hopen tie kulkee pikkukaupungin uuden majatalon emännäksi. Asuuhan kaupungissa kaksi hänen vanhaa ystäväänsä. Majatalon omistavat Montgomeryt ottavat Hopen vastaan kaikella lämmöllä, mitä nyt nuorin veljeksistä Ryder tuntuu olevan ainaisella sotajalalla Hopen kanssa. Ryder on miehinen mies, joka viihtyy parhaiten rakennuksilla, hän onnistuu ratkomaan ongelman kuin ongelman, mutta naisen kyyneleet saavat hänet pakenemaan. Ryderin mielestä Hope on snobi ja Hopen mielestä Ryder on ylimielinen. Mutta voivatko vastakohdat sittenkin täydentää toisiaan? Samalla kun parin kiistely muuttuu rakkaudeksi pitää vielä selvittää majatalon kummituksen tarina ja kohtalo.

Kevyttä hömppää, tyypillistä Robertsia. Markkinoinnin kannalta Trilogia on tietysti kaikin puolin järkevä, miksi kirjoittaa vain yksi kirja, kun  venyttämällä tarina kolmeen osaan, saa samalle lukijalle myytyä kolme kirjaa. Majatalo ja sen remontoiminen tarjoaa mielenkiintoisen ympäristön ja hömppäkirjalle on aina eduksi, jos juoneen pystytään tuomaan jotain lisuketta, lopputuloshan on kuitenkin päivänselvää. Kiinnostavintahan näissä kirjoissa on se, miten kirjailija johdattaa lukijansa itsestään selvään loppuun. Trilogiamuodossa on myös omat heikkoutensa, sillä tarina harvoin jaksaa kantaa kaikkien kolmen osan verran. Tällä kertaa sarjan heikoin osa on minusta toinen kirja, se tuntuu lähinnä läpijuoksulta ja esim. Averyn äitiongelmat huitaistaan ohi tuosta vaan. Romantiikkakaan ei ole ehtymän kaivo, joten aika moni kirjan kuvio tuntuu uudelleen lämmittelyltä ja Robertsin aikaisempiin kirjoihin verrattuna tulos on aika laimea. Kummitus-näkökulma olisi muuten ihan kiinnostava, mutta kun sekin alkaa olla jo vähän kierrätettyä. Robertsin MacKade Brothers -sarjassa (ei suomennettu) veljessarja löytää itselleen rakkaat ja kirjassa selvitetään Amerikan sisällissodan kummitusta. In the Garden –trilogiassa (suomennettu) leskeksi ja yksinhuoltajaksi jäävä nainen muuttaa asumaan työnantajansa kanssa samaan taloon, jossa kummittelee, kummitus vain ei ole aina kovin ystävällismielinen. Midnight Bayou (Sydänyö) -kirjassa mies kunnostaa ostamaansa vanhaa taloa, jossa kummittelee. Kierrätys ei sinällään häiritse, jos kirja on kirjoitettu hyvin, nyt trilogia jää tuntumaan hieman väsähtäneeltä. Nora Roberts muuten oikeasti omistaa Boonsboro –nimisen hotellin, jonka huoneet on nimetty samalla tavalla kuin trilogiassa, eli markkinointikeinohan se tämäkin on ;) http://www.innboonsboro.com/




Luen parhaillani toista hömppäkirjaa ja sitä lukiessa on kyllä pakko kiittää Robertsia siitä, että hän onnistuu hömpässäkin luomaan jokseenkin uskottavan ympäristön tarinalle. Lukemassani kirjassa nuori nainen perustaa tuosta vaan B&B-paikan ostamaansa taloon (ei kovin uskottavaa), Roberts sentään ottaa tarinassaan huomioon, että remontoidessa tai liiketoimintaa perustettaessa tarvitaan lupia, tarkastuksia, byrokratiaa, suunnitelmia, markkinointia jne. Pidän hömpästä, joka on edes jossain kohdassa uskottavaa :D

Värjäri värjäsi lankoja, pinkkiä ja punaista

Aina joskus iskee inspis. Yleensä aina silloin, kun on jotain kiireellisempää tehtävää (kuten kyh….), mutta inspistä pitää mahdollisuuksien mukaan seurata ;) Aikaisemmin olen värjännyt lankoja Kool aid –juomajauheilla, vaikka jauheissa onkin aika räikeitä värejä, värjääminen on helppoa ja siihen voi käyttää ihan samoja astioita kuin ruualaitossa.

Tällä kerralla Kool aid -juomajauheiden lisäksi kokeilussa oli sekä sipulinkuoret että Ashfordin happovärit. Ashfordin värit ovat jo sellaisia, että värjäyskattiloiden yms. välineiden täytyy olla sellaisia, ettei niitä enää käytä ruokien kanssa.

Sipulinkuorilanka

Tein kaksi samanlaista satsia värjäyslientä: keitin kattilassa 60g sipulinkuoria vedessä n. puolen tunnin ajan. Siivilöin ja annoin jäähtyä. Lisäsin kattilaan 100g lankaa kahtena vyyhtinä, lämmitin liemen varovaisesti 90 asteiseksi ja annoin olla n. tunnin. Keittolevy ei ollut kovin tarkka, joten liemi pääsi myös kiehahtamaan, mutta lanka ei onneksi suuttunut. Näissä lankana oli puhdas villalanka. Olen ostanut langat välikäden kautta, mutta muistaakseni lanka on Pirtin Kehräämön 2-säikeistä ohuehkoa lankaa (luonnonvalkoinen). Värjäämisen jälkeen annoin lankojen olla jäähtyneessä liemessä seuraavaan päivään ja huuhtelin.

Kool aid –langat

Netistä löytyy hyviä ohjeita mikrossa värjäämiseen, mutta itse tykkään kattiloista. Tällä kertaa tein yksiväristä lankaa ja osassa väri on tarkoituksella epätasaista. Käytin 2 pussia juomajauhetta ja 50 g lankaa. Joissakin väreissä tämä suhde olisi ihan liikaa (varsinkin oranssit värit), mutta halusin nyt tummempaa violettia ja punaista. Lämmitin kattilassa vettä melkein kiehuvaksi, lisäsin jauheet, lisäsin lankavyyhdin ja odotin, että lanka imaisee värin. Sen jälkeen huuhdoin vyyhdit puhtaalla vedellä. Lankoina oli varastoitua Novitan Tico ticoa (valkoinen). Väreinä Grape (violetti), Grape + Cherry (punainen), violehtihtava punainen (grape + jokin erilainen Grape).

Ashfordin happovärit

Pieni 10g väripurkki riittää kilon värjäämiseen, joten jos värjättävä erä on pienempi, pitää värin määrää katsoa. Värejä voi sekoittaa. Kokeilin Hot Pinkkiä pinkkiin lankaan, tein violettia yhdistämällä värit Hot pink ja Blue ja vihreää yhdistelmällä värit Teal ja Emerald. Väri liotetaan pieneen määrään lämmintä vettä, seokseen lisätään n. 1,5 desiä etikkaa (etikka kiinnittää värin lankaan). Kattilaan vettä, väri+etikka –seos sekä värjättävät langat, vettä aletaan kuumentaa, mutta seos ei saa kiehua (n. 90 astetta), sitten pidetään lämpöä yllä ja odotetaan, että lanka imaisee värin. Muuten meni hyvin, mutta Hot pink luovutti aika paljon väriä vyyhtiä huudellessa, joten saa nähdä miten lanka käyttäytyy. Lankana Tico ticoa sekä Lankakauppa Kujeelta kevään retriitissä ostettua sukkalankaa (75% villaa, 25% polyamidia). Ennen värjäystä liotin aina vyyhtejä vedessä n. puolituntia (samoin tein myös muissa värjäyksissä).

Nyt olisi sitten ihkulankaa ja neulesuunnitelmia, mutta ensin pitää kyhitellä…..

Kesäyössä kerran

Tuli vietettyä pitkästä pitkästä aikaa mökkijuhannus, muuten oikein mukavaa, mutta noin miljoona inisevää, pistävää ja purevaa itikkaa, mäkäräistä ja paarmaa eivät olleet hyvää seuraan. Toki myös kyh-neuleet seurasivat mukana reissulle, juhannusyö on mitä mainiointa aikaa neulomiselle ;)

Kyh-aloitusten kanssa meni hyvin, kaikki 22 olivat valmiina jo 20.6. ennen reissuun lähtöä. Tosin neulomista on edelleen melkoisesti. Lopusta löytyy virallinen kyh-lista. Ohessa epämääräisiä kuvia aloituksista.

Katsotaan miten käy, heinäkuussa edessä on muutama reissu, jolla pystyy neulomaan matkaosuuksilla junassa, bussissa tai autokyydissä, mutta heinäkuussa on myös työviikko ja silloin saattaa neulomisaika jäädä vähiin. En myöskään pidä tästä helteestä, toivottavasti jaksaa neuloa.

Kyh 2013

1. Akimbo -huivi
2. Jaywalker junior -sukat
3. Patalaput (Purosta, tarkoitus pesukonehuovuttaa)
4. Huovutettavat lapaset Purosta
5. Dalek-tiskirätti (valmis)
6. 2 kpl virkattuja pöllöjä (valmis ja päätelty)
7. Peruslapaset, lapsen koko
8. Lapaset itselle (valmis)
9. Polvisukat Opalista
10. Peruslapaset, lapsen koko
11. Broken seed -sukat
12. Lyhytvartiset sukat
13. Tiskirätti (vohveli) (valmis)
14. Peruslapaset, lapsen koko
15. Istuinalusta, virkattu Purosta
16. Sukat
17. Sukat
18. Virkattu patalappu, huovutettava
19. Tiskirätti
20. Tiskirätti (valmis ja päätelty)
21. Sukat, elementary watson
22. Pääasia (valmis)

Kesäyön visiitti kummituskartanoon

Kun blogin nimi on KIRJA ja kudin, voisihan sitä tietysti yrittää höpistä myös niistä kirjoista ;) Vaikka kyh onkin iso osa kesää, pitää sitä myös ehtiä nauttia lukemisesta. Alkukesällä olen nauttinut hömpästä, mutta siitä vähän myöhemmin. Kuuntelen paljon myös äänikirjoja ja ne ovat taustalla kun puuhaan kotitöitä, siivousta, tiskausta jne. Kesän siivousprojekti on vielä pahasti kesken, mutta tällä kertaa siivousta ovat ryydittäneet Jane Austenin teokset, joita olen kuunnellut englanniksi librivox.org –sivuston kautta. Ties monennenko kerran, mutta Austeniin ei vain voi kyllästyä. Librivox-org -sivustolla vapaaehtoiset äänittävät äänikirjoja muiden kuultavaksi, sivustolle saa tehdä äänikirjoja sellaisista teoksista, jotka ovat Amerikan tekijänoikeuslakien mukaan tekijänoikeusvapaita tai joiden ilmaiseksi äänikirjaksi muuntamiseen on saatu lupa kirjailijalta. Sivusto yhdistyy project Guttenbergiin, jossa nettiin tuodaan tekijänoikeusvapaita tai kirjoittajalta luvan perusteella kirjoja sähköisessä muodossa kaikkien luettavaksi.

Tämän lisäksi olen tehnyt matkan vanhaan brittiläiseen toisen maailman sodan jälkeiseen kartanoon. Toisin sanoen luin Sarah Watersin kirjan Vieras kartanossa. Kirja on julkaistu alun perin vuonna 2009 nimellä Little Stranger ja Helene Bützowin suomennos on tullut 2011 Tammen kustantamana.

Vieras kartanossa on ollut jo pitkään ”Haluan lukea” –listalla. Kirja on saanut hyvän vastaanoton ja Suomen kirja blogaajat ovat valinneet sen vuoden 2011 parhaaksi käännetyksi kirjaksi. Joten odotukset kirjan suhteen olivat varsin korkealla. Tämä oli myös ensimmäinen kosketukseni Watersin kirjoihin.

Pienen maalaispaikkakunnan lääkäri tohtori Faraday ihaili pienenä poikana paikkakunnan keskipistettä hulppeaa kartanoa, Hundreds Hallia. Faraday äiti oli aikoinaan kartanossa lapsenpiikana ja myös Faraday pääsi lapsena kerran kurkistamaan kauniin kartanon sisätiloihin. Vuosia myöhemmin, toisen maailman sodan jälkeen, kartano on enää kalpea varjo menneisyydestä ja siellä asuvat enää leskirouva Ayres tyttärensä Carolinen ja poikansa Rodin kanssa. Kartanon loistonpäivät ovat menneet ja kartanossa onkin perheen lisäksi vain yksi palvelija, nuori Betty. Vanhan suvun ylellinen elämä on mennyttä ja jäljellä oleva perhe on joutunut myymään rapistuvasta kartanosta kaiken vähänkään arvokkaan kyetäkseen elämään ja pitämään yllä kartanon maatilaa. Rod on loukkaantunut sodassa niin fyysisesti kuin henkisesti ja yrittää nyt epätoivoisesti pitää kartanon ja sen asukkaat hengissä. Vanhapiika Caroline palasi sodan jälkeen äitinsä pyynnöstä hoitaakseen veljeään ja raataa kartanon eteen kaikin voimin. Rouva Ayres murehtii edelleen esikoistytärtään, joka kuoli 7-vuotiaana. Nuori palvelija Betty kammoksuu ja pelkää melkein autiota kartanoa. Tohtori Faraday tutustuu ihailemansa kartanon väkeen käydessään sairaskäynnillä palvelijan luona. Samalla hän kauhistuu nähdessään kartanon kunnon. Ajan kuluessa hän alkaa hoitaa Rodin sotavammoja, käy pitkiä keskusteluja talon rouvan kanssa ja tuntuu viihtyvän hyvin Carolinen seurassa. Alemmasta asemastaan huolimatta hänestä tulee suorastaan Ayresien perheystävä ja samalla hän tulee vedetyksi mukaan kartanon outoihin tapahtumiin.

Kirjasta jäi vähän kahtalainen olo. Toisaalta pidin, toisaalta kirja oli odotuksiin nähden vähän pettymys. Pidin kovasti kirjan tunnelmasta, johon on sekoitettu sekä goottilaista kauhua että psykologista jännitystä. Kirjassa on sukusalaisuuksia, mielisairautta, rapistuva kartano, outoja, yliluonnollisia tapahtumia, joita osa hahmoista pitää kummitteluna ja pahuutena ja joita järkevä päähenkilö Faraday yrittää selittää tieteen ja lääketieteen kautta. Lukija joutuu tasapainoilemaan oman tulkinnan kanssa. Kartanon kuvaus tuntui hyvin elävältä ja lukiessa pystyinkin kuvittelemaan itseni kulkemaan rapistuvan kartanon käytäville ja huoneisiin. Ajankuvaus on tarkkaa ja yhtenä teemana onkin murros; vanha yläluokkainen elämä maalaiskartanoissa alkaa olla mennyttä ja enää ei ole paluuta vuosisadan alun elämään. Kaikki yläluokkaiset perheet eivät suinkaan ole rikkaita, vaan menneestä on jäljellä enää arvonimi ja asema. Yksi tärkeä osa romaania onkin brittiläinen luokkayhteisö ja yhteiskuntaluokkien kuvaus on kirjoitettu hienovaraisesti kirjan rivien väliin; lukijan täytyy tietää jotain brittiläisten yhteiskunnasta löytääkseen kaikki pienet viitteet. Pidin siis puitteista, mutta jotenkin itse tarina ei ihan täysin uponnut. En ole mikään suuri kauhun ystävä ja mietinkin jo etukäteen miten pelottava kirja mahtaa olla. Kuitenkin kaikki sattumukset ja ns. kauhu etäännytetään lukijasta, sillä melkein kaikki tapahtumat kerrotaan lukijalle jälkikäteen tohtori Faradayn kertomana ja Faraday itse on myös ulkopuolinen, sillä hän ei ole paikalla tapahtumissa. Faraday kertojana ja hahmona on myös kaikin puolin ulkopuolinen. Hänen etunimeään ei kerrota missään vaiheessa kirjaa. Hän elää yksin ilman puolisoa ja lapsia. Hän on noussut lääkäriksi alemmasta luokasta vanhempiensa suurten uhrausten ansiosta, mutta lääkärinäkin hän tuntee olevansa ulkopuolinen, sillä hän ei ole tarpeeksi hieno ja ylhäinen paikkakunnan säätyläisille, mutta ei kuitenkaan kelpaa paikkakunnan työläisillekään. Lukija joutuu myös pohtimaan Faradayn motiiveja kartanon suhteen. Minulle pahin pettymys oli kuitenkin kirjan loppu. Olen oppinut sietämään avoimia loppuja, mutta jotenkin lopusta tulee kiirehtimisen maku ja jotenkin höh -olo. Ehkä luin kirjan väärään vuodenaikaan, valoisa kesäyö ei oikein tainnut antaa kirjalle oikeita puitteita. Tämä olisi varmaan pitänyt säästää syksyyn ja pimeisiin, sateisiin ja tuulisiin iltoihin, olisi muuten saattanut oikeasti olla minulle jopa vähän pelottava. Kiintoisa kirja, kannatti lukea, vaikka tämä ei nyt ihan täysin minuun iskenytkään.